3. heinäkuuta 2013

Keppihevosena


Pari päivää sitten sain kunnian todistaa uuden elämän syntymistä Takalan tilalla.


Puuterivillan sisustusliikeaikoina myynnissä olleet ja sittemmin liian pieniksi peseytyneet villasukat alkoivat hirnahdella ja järsiä kärsimättöminä paikkoja. Ymmärsin, että synnytyksen aika oli koittanut.

Kutsuin kummityttöni kätilöksi auttamaan tulokkaat maailmaan.
Kivuttomasti Martat parsivat harjat ja huippukirurgiset silmäsiirrännäiset.


Keppihevosvauvat, uusi elämä.

Saman uuden elämän kutsun tunnen myös itse, kuten myös monet asiakkaistanikin. Pitkä etsimisen matka on väsyttänyt meidät. Eikä ole mitään mieltä aina vain etsiä.

Perillä oleminenhan eliminoituu tällöin koko ajan.

Niin kauan, kun luulee olevansa yhtä muodon maailman kanssa; määrittelee itsensä elämänsä sisällön perusteella; iän, terveyden, ihmissuhteiden, työn, raha-asioiden, asuinpaikan jne. kautta, jää vaillinaiseksi ja tyhjäksi. Samalla luo kärsimystä tavalla tai toisella, koska mieli on rakentunut auvoisuuden ja yhtäkkisen synkkyyden prinsiippien, vastakohtien maailmasta. Sen tärkein tehtävä on säilyttää oma olemassaolonsa ja luoda jos jonkinlaisia kommervenkkejä turvatakseen oma roolinsa vertailun, pelkojen, riittämättömyyden, tarpeiden jne. kautta. Tällöin elämän ulkoisiin asioihin samaistuva ihminen elää jatkuvassa tunnemaaston ailahtelun tilassa, etsii ja pakenee yhtä aikaa.

Sisäinen tyhjyys on vallitseva olotila kuin keppihevosella konsanaan ennen vanutäytteen survomista.

Ajattelemme "minun elämäni" -tyyppisesti ja viittamme elämään, joka meillä on sen sijaan, että olisimme tuo elämä. Luulemme olevamme tanssijoita, mutta tosiasiassa olemme tanssi, jonka elämä tanssii.

Saatamme koko ikämme etsiä tietoa itsestämme ja kuvitella tämän tietämisen tuovan sisäistä rauhaa ja tasapainoa.

Itsensä tunteminen on kuitenkin eri asia kuin tietäminen. Tunteminen on olemista, tietäminen ajattelua, siis samaa mielen vispausta kuin mikä muu tahansa häilyvä asia, epätosi. Hyvä uutinen asiassa on se, että mikään uni ei kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa meistä jokainen alkaa herätä.

Ja silloin keppihevosista on kuoriutunut todellisia, uljaita ratsuja, eikä mikään ikinä voi häiritä niiden huikeaa laukkaa, sisäistä hymyä ja rauhaa. :)

11. kesäkuuta 2013

Kesäleikkejä


Taidamme yhä elää liskoaikaa.

Päättelin sen paitsi siitä, että mökkimme entinen saunakauha antautui uudelle elämäntehtävälleen vesiliskoille suunnatulla B&B-tyyppisellä palvelullaan, niin myös tutkimuksista, joissa todetaan, että aivoistamme aktivoituu herkimmin ns. liskoaivot ainakin silloin, kun perustarpeemme ovat kyseessä tai uhattuina.

Tarvitsemme siis riittävästi lepoa, ruokaa, juomaa, läheisyyttä, hyväksyntää jne. Stressireaktio painaa päälle, jos jokin tarve jää huomioimatta, näkemättä tai elämme ristiriidassa oman arvomaailmamme kanssa. Tällöin alkukantainen voima selviytyä nostaa päätään ja hyökkäämme, hyydymme tai pakenemme.



Nämä liskot pääsivät ohi virtaavan ojapuron hoiviin takaisin vapauteen, koska käskytin rakasta jälkeläistäni kunnioittamaan luonnon otuksia ja niiden roolia luontoäidin palapelissä.

Liskot olivat onneksi kuitenkin tehtävänsä tehneet; täyttäneet perheen sammakkotaskun saalistusvietin, kammoksuttaneet perheen äidin mielenrauhaa kesken hyvin tärkeän auringonottamismeditaation ja nostaneet Kotkan Maretariumin intendentin innosta vipattavia viiksikarvoja kyseltyäni otuksista ja niiden asumisoikeudesta uimalammessamme. Intendentti oli selvästi oikeuden puolustusasianajajan kätyri kiiteltyään tarjoamastamme ylihyvästä lisääntymispaikasta luonnon keskellä.

Niin tai näin, elämämme taitaa olla melkoista luikerrusta, hiekanjyviä ja saunakauhoja. Vesiroiskeiltakaan emme välty, mutta onneksi aurinko aina lopulta kuivattaa ja voimme ehkä antautua nauttimaan (liskojen!) lisääntymispaikasta kesäillan pehmeän valon ja lämmön suojissa. :)


Ps. Olan Extra-lehden toukokuisen jutun Puuterivillasta pääset lukemaan tästä:


5. toukokuuta 2013

Ongelmista ratkaisuihin


Hetkittäin sitä harhautuu kuvittelemaan olevansa jumissa.
Samaistuu pojan viikkoja hellästi kuminauhalla hoitamaan liskoon.
Ei jotenkin tajua, että kuminauha on joustava elementti. Että se venyy ja vapauttaa juuri silloin, kun puristuksen luulee vievän hengen.


Vietettyäni keväistä hiljaiseloa on minut nyt singottu jos jonkinlaisiin keitoksiin. Valmistuttuani elämäntaidon valmentajaksi himoitsen lisää ammatillista osaamista ja jatkan opiskelua ratkaisukeskeiseksi neuropsykiatriseksi valmentajaksi.


Sen tärkeä anti on lisäymmärrys ADHD-, Asperger-, ym. oireyhtymien kanssa painivien haasteista ja mahdollisuuksista auttaa heitä. Uskon, että tätä tietoa kaivataan kipeästi hyvin monissa paikoissa, esim. kouluissa. 

Tietoisuuden lisääminen ylipäätään tuntuu hyvin tärkeälle tehtävälle, vaikkakaan se ei aina ole helppoa. Kenenkään puolesta kun ei voi tehdä ratkaisuja, kulkea polkua. Joskus jo se, että valmentajana/kouluttajana "tyrkkää" toista/toisia kielteiseltä radalta myönteisempään suuntaan, voi herättää vastustusta.

Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Haluamme muutosta, mutta emme aina viitsisi tehdä muutoksen eteen mitään.

Ainakaan muuttaa omia tapojamme. Biologisesti (aivojen kannalta) kun on luontevampaa ja helpompaa  valittaa, syyllistää ja heittäytyä oletukseen, että maailman ympärillämme tulisi mieluusti muuttua. Ja pian. Ehdottomasti.

Ja kun meille kullekin sitten koittaa aika, että ymmärrys oman osuuden merkityksestä on sisäistynyt ja tietoisen valinnan tekeminen (oman) paremman olotilan puolesta asettunut luontevaksi tahtotilaksi, voi itsensä seppelöidä! Eikä siinä seppeleessä ole muistolauseita  muuta kuin entisen, mustin linssein elämäänsä kokeneen muistoksi.

Uusi minä ja uusi ymmärrys kun tuntee kaikessa olevan hyvän ja tahtoo lisätä sitä. :)

1. huhtikuuta 2013

Rautanauloja jääradalla




Elämä on jäärata.

Voi valita, kulkeeko sen otsa kurtussa jokaista askeltaan varoen, painoaan keventäen ja vatsa sisään vedettynä

vai hymyssä suin, luistellen -vauhtia ottaen.

Koska lähtötilanne oli se, että joku kuljeskeleva kissakulkuri oli tuntenut puunkantokorimme rapun pielessä vastustamattomaksi intohimonsa kohteeksi ja suihkinut siihen hekumallisimmat riimumerkkinsä, päätin hyväksyä tilanteen tyynesti ja kantaa puut huomattavasti esteettisemmin ja tuoksuystävällisemmin sinkkiämpäreissä.

Siitä ilahtui myös selkäkivussaan sängyn pohjalla makaava mieheni. Tosin hänestä tyylillä ei ollut väliä -kunhan sain talon lämpimäksi ja saunan uunin liekkeihin.

Tyylipisteitä tai ei, oma mieleni tuli hyväksi, kun sain tarvittavat askareet omin voimineni tehdyiksi. Nostan myös hattua niille, jotka pitävät taloa yksinään. Työmäärä on aika huima, vaikka vielä ei ole edes kesä ja pihan esittämät vaatimukset nenäni edessä.

Totesin taas kerran käytännössä, että olipa tilanne mikä hyvänsä, sen hyväksyminen on lähtökohta paitsi kevyemmälle eteenpäin menemiselle, myös haaveiden toteutumiselle. Vasta sitten voi alkaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla, kun on rauhoittanut mielensä panikoitumisen ja turhan stressaamisen sijaan. Myös huomion kiinnittäminen hyvään auttaa, lohduttaa ja luo toivoa. Syvähengitystä tarvitaan myös joskus. Hymyily vakuuttaa tutkijoiden mukaan aivot ja sitä kautta rentouttaa kehoa. Ja sitten jos osaisi vielä olla kiitollinenkin...

Niinpä henkistä habaani hampaat irvessä kehittäen teen näitä kaikkia muun muassa noudattaessani ayurvedaruokavaliotani, vaikka ihoni on kutissut, uni ollut entistä katkonaisempaa ja mitään superhyvinvoivaa olotilaa ei vielä ole ilmaantunut. Lääkärin mukaan kyseessä on puhdistumisen vaihe, jossa sisäelimistä, muun muassa maksasta lähtee liikkeelle raskasmetalleja ja muita mömmöjä. Punnukset ropisevat punteista toivon mukaan kevään edetessä...

Tulevana kesänä aloitan kollegani kanssa energiahoitajien kouluttamisen ja intomielisenä kävin jo navetan tuolimäärää lävitse fiilistellen tulevia energioita...

Koulutuksen ajatteleminenkin saa olon tuntumaan hyvältä ja kevyeltä!
Siinä mielessä melkein sama, vaikka ahmisin juuri nyt rautanauloja. :)

19. maaliskuuta 2013

Ayurvedaa


Olen valaistu(nut).

Tai no ainakin niiltä osin, kun jaksan raahata hankkimaani kaunista tinekhomen lyhtyä mukanani ja sytyttää sen sisällä olevan kynttilän.

Halusin näet palkita itseni.

Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen havainnoinut elämää laajemmin. Ymmärtänyt, että kokonaisuudessa todellakin kaikki vaikuttaa kaikkeen. Hyvinvointi on hengen ja fysiikan yhteistyötä.

Koen olevani uuden kynnyksellä. Kävin nimittäin ayurveda-lääkärillä vannottuani juuri viikkoa aikaisemmin, että Intiaan liittyvät asiat eivät kiinnosta minua.

Juuh. -Pikakarmaa! sisäinen viisastelijani hönki korvaani istuessani tummaa ja intohimolla työtään tekevää intialaismiestä vastapäätä (http://www.surya.fi/). -Olet syönyt liian mausteista ruokaa ja kehotyyppisi voi huonosti, hän kertoi. Olet super sensitiivinen, mielialat voivat vaihdella lattiasta kattoon ja kaikki kivut ja tulehdukset voidaan hoitaa vain yhtä osa-aluettasi tasapainottamalla, hän lupasi. Wau! Olin myyty ja supersensitiivisuus sai rauhassa purkautua krokotiilinkyyneleinä pelkästä jättimäisestä helpotuksesta.

Mitä, jos hän onkin oikeassa? Että jos ruokavaliooni noin vuosi sitten lisäämäni ja intohimolla järsimäni valkosipulit, rekkakuormallinen sipulia, kirpeitä marjoja ja kolmasosa maapallon tulisista mausteviljelmistä eivät oikeasti olekaan juuri minulle tie terveyden lähteille?

Tämä rohkea väite pitää testata!
N. 3000 v. vanha tieteenala kaipaa selvästi painavan sanansa myös minulta.


Pitta-ruokavalion sisäänajaminen on siis alkanut.

Reilussa viikossa tulehduskivut ovat hävinneet, keho rauhoittunut ja mieliala pysytellyt tyynenä. Maksa ja muut sisäelimet ovat lähteneet ilmeisesti puhdistumaan ja nyt vain odottelen sisäisen valoni vahvistumista.

Tahdon olla täysin läpinäkyvä ja kirkas, vähän kuin ostamani lyhty, jolle heti loin symboliarvon.

Sameus tyytyköön rooliinsa suojärvissä.

4. maaliskuuta 2013

Joogaa



Taloutemme on hiljentynyt.

Vain Kylli Kukk on purjentinut vieraakseni ja kehottaa minua hengittämään syvään ja rentoutumaan. Hän selvästi nauttii, kun takareiteni ovat pingahtamaisillaan sukkahousuistaan. Paljastuu siis, että olen aina tuntenut vetoa myös sadisteihin.

Tätä ennen olen ottanut itseäni tukevasti niskasta, googlettanut paikalliset joogaryhmät, kysellyt kirjastosta aiheesta dvd:tä, heivannut miehen metelöimästä ja vastaanottanut intomielisen pojan vierelleni henkiseksi tueksi kynnykselle kohti sisäistä rauhaa.

Sitäkin aikaisemmin tulehduskipu hiipi olkavarteeni ja toisen jalan päkiään. Mieleeni muistui liiankin hyvin ajat, jolloin kökötin liikuntakyvyttömänä kotisohvalla ja tarvoin tuskallista elämää päivästä toiseen. Olin siis taas laiminlyönyt itseäni, suoristanut ruokavaliota ja antautunut happaman kehon valtaan. Ehkä jopa äitini perintönä fibromyalgia kolkutteli ovella. Pari päivää velloin syvissä vesissä ja mietin, mitä tästä tulisi oppia ja miten nousta.

Sitten voimaannuin ja perustin oman joogaryhmän itselleni olohuoneemme lattialle. Eipähän pääsisi väsynyt ego ainakaan sen takia jättäytymään pois ohjatuilta ryhmätunneilta, että lähimmät sijaitsivat valovuoden tai ainakin neljänkymmenen kilometrin päässä.


Kun minä aukaisin rintakehää aurinkotervehdykseen, poika pumppasi rivakasti vatsalihaksiaan. Turha hempeily ja kiireettömyys olivat vähällä pilata miehekkään harjoituksen.

Vaikka en voikaan könytä kaikkia liikkeitä polvillani, teen minkä pystyn ja totean, miten mieleni on kehon venymisen ja hengittelyn myötä tyyni. Tästä on siis kyse elämässäkin; hengityksen, kehon liikkeiden ja energian virtaavuudesta, saumattomasta, keskittyneestä yhteistyöstä. Vastustamattomuudesta.


Siitä, että uskoo ja luottaa vaikeiltakin tuntuvissa hetkissä, että kaikki järjestyy.
Että on kannateltu ja tulee saamaan apua juuri oikeaan aikaan. -Kuten minä silloin, kun en kivuiltani päässyt liikkeelle, poika käskytti minut potkukelkkansa kyytiin, sai nauramaan ja elämänvoiman voittamaan.

Kivusta muotoutuikin loppujen lopuksi uuden löytämisen ilo.

Ja ajatella, jos joskus takareiteni lakkaavat kimpoilemasta nekin.

19. helmikuuta 2013

Elämäntehtävä



Taiteilijoita vaivaa kuulema joskus tyhjän tilan syndrooma.
Kynnys maalata juuri se ensimmäinen viiva vitivalkoiselle pohjalle.
Mitä jos heposta alkaakin yhtäkkiä muotoutua niljainen virtahepo tai karvainen rotta?

Sama koskemattomien hankien kanssa. Mene siihen nyt sitten tamparoimaan pilaamatta luonnon ehtymätöntä kauneutta.

Tältä minusta tuntuu niiltä osin, kun tarkoitus olisi luoda jotain uutta.

Hakea sielun sävellykselle muotoa, fyysistä ilmentymää kaikelle sille, mitä juuri minä olen.


- Aika itsekeskeistä oman navan ympärillä pyörimistä, kuuluu tuomitseva pasuuna sisälläni.
Toinen ääni esittää vastapoolina ajatuksen, että meillä jokaisella on tarkoituksemme ja elämäntehtävämme. Mitä minä voisin tarjota maailmalle? se sitten kysyy.

Vastaan, että tahtoisin auttaa.

Mutta miten, ääni piipittää.
Hoidot eivät yksin riitä.
Laajemmin!

Kiukuttelen itselleni siitä, että olen arka ja vaivun joskus lamaan.
Olisiko minulla tarpeeksi annettavaa siihen, mikä on alkanut palaa yhä enenemässä määrin sisälläni, mutta mistä en vielä tiedä pienimuotoisia ryhmiä enempää? Kouluttaminen?

"Fake it till you become it" kuuluu sanonta. Eli siis kurkkuun noussut pelon möykky voidaan dumbata toteamalla, että se ei enää johda paattia. Uusi johto peräänkuuluttaakin nyt ehdotonta rehellisyyttä ja tappavaa halua hypätä haiden ruoaksi tosi tilanteessa.

Ja mitä ovat ne hait?
Pelkkää harhaa, jolla mieli pyrkii koukuttamaan ikeensä alle.
Sillä näkyvää materiaa kaikesta on vain 5-10%. Loput ovat ns. pimeää ainetta, energiaa, jonka ansiosta kaikki tuo näkyvä pysyy muodossaan, kertovat viisaammat.

Mitä jos satsaisin siihen, että laajennan näkökykyäni? Lamaantumisen sijaan alankin uskoa siihen, että kaikki tarvittavat palaset loksahtavat polullani lopulta siten, että voin oikeasti palvella.

Olemalla yksinkertaisesti se, joka olen syntynyt olemaan.
Auttaja.
Parantaja.
Puhuja?

Ja ties mitä lie. (Tämä on se osa, jota vielä mielenkiinnolla kuulostelen.)

Voisin aloittaa heti, mutta ensimmäinen luentotilaisuuteni on Enkelimessuilla 6.4.13 klo 12 Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Aiheen tässä vaiheessa tietävät vain enkelit.
Ehkäpä ilmoittavat sen juuri oikeaan, riittävän sopivaan aikaan. ;)

Mistä sinä muuten haluaisit kuulla?

7. helmikuuta 2013

Häpydei


Pelasimme sunnuntaina perheen kesken Lasten Alfapet-nimistä sanapeliä, jossa kirjainlaatoista pitää muodostaa sanoja pelilaudalle siten, että uusi keksitty sana soveltuu muihin, jo laudalla oleviin. Mieheni pyöritteli kirjainlaattojaan hajamielisenä pöydällä ja niistä muodostui sana "häpy". Samassa perheen nuori isäntä pomppasi pystyyn voitonriemuisena ja huudahti: "Mä tiedän! Toihan on se häpydei! "

Kyllä pojan tuleva enkun ope saa olla kiitollinen oppilasaineksestaan ensi vuonna.

Englannissahan ne ovat juuret lähestyvällä ystävänpäivälläkin.

Pieni konkreettinen ilmaus välittämisestä on askarreltu eilisen päivän aikana niille muutamille hyvin tärkeille ja rakkaille ihmisille, jotka ovat elämääni tulleet minua olemassaolollaan ilahduttamaan. Toisaalta en usko tällaisiin päiviin niiden kaupallisuuden vuoksi, mutta ilon siitä voi silti ottaa asenteella: Jos et voi muuttaa olosuhteita, muuta asennettasi! :)

Niinpä ystävät haluan ilmaista suurta kiitollisuutta ja sydämessä kuplivaa iloa siitä, että olette olemassa!
Ja ihan jokaisena päivänä.


Upeaa on myös se, että jokaiselta ihmiseltä voi aina oppia jotain.

Miten paljon helpottavampaa onkaan tuntea vilpitöntä iloa toisen puolesta verrattuna vaikkapa kadehtimiseen, joka on hyvin kuluttavaa energiaa. Toisaalta kateus on loistava keino päästä niiden asioiden äärelle, jotka ovat itselle tärkeitä. Tunteethan ovat loppujen lopuksi vain työväline nähdä hiukan tarkemmin. Samalla saattaakin tehdä tärkeän oivalluksen, että itsessä ovat kaikki ne ominaisuudet, joita toisessa ihailee ja ne ominaisuudet ovat ajan saatossa kehittymässä täyteen mittaansa!

Olen aina välillä kipuillut rajojen asettamisen kanssa ja huomannut monien asiakkaidenikin näin tekevän. Jos haluaa olla oma, aito itsensä, ei aina voi miellyttää kaikkia muita. Tämä ei tietenkään tarkoita narsistista tapaa elää, mutta vain roolien murentuessa todellisempi ja aidompi yhteys on mahdollinen.

Rajan vetäminen esimerkiksi siihen, milloin ja miten auttaa toista voi olla auttajan roolissa toimivalla aika vaikeaa. Ollako siis valmentaja ja energiahoitaja aina, kun jollain on vaikeaa vai voiko kulkea rinnalla ja rakastaa sekä tulla rakastetuksi sellaisenaan? Ja onko ok antaa toisen kulkea omalla tavallaan, puuttumatta, ohjaamatta, mutta silti välittäen?

Mielestäni kyseessä on aivan sama, kuin jos pyrkisi tasoittamaan lapsensa tien rosoilta.

Hän ei opi.

Ystävyydessä parasta on olla peilinä, heijastaa ja tulla heijastetuksi.
Siitä samastahan on kyse ihmisyydessä ylipäätään.

Ja voin vain nöyrästi toivoa, että osaan heijastaa tuossa omassa peilin roolissani yhä lisääntyvää häpydeitä, onnen päivää kaikkien kohtaamieni jalallisten elämään. :)

28. tammikuuta 2013

Kuolematon hetki


Elämä on katoavaista.
Tiedemiehet väittävät.

Että kaikella on taipumus muuttua. Mikään ei pysy paikoillaan ja samana.
Tähdet luhistuvat, hiekkalinnan hiekanjyvät muuttavat tuulen mukana, jäätiköt sulavat, rakennukset ränsistyvät, vaatteet ja sisustukset eltaantuvat siinä missä kissan lautaselleen unohtamat muikut.

Tammikuu vetelee sekin viimeisiään.
Ja olen näemmä aloittamassa positiivisen kuollettavalla otteella helmikuutakin.
Tapan näet ainakin tapani otsikoida postaukseni päivämäärällä ja aloitan otsikoimalla mielivaltaisesti.

Kuolemasta tässä ei varsinaisesti voida puhua, mutta muutoksesta toden totta siinäkin. Kuolema-sanan käyttäminen on muuten tuntunut joskus jopa pelottavalle. Että jos hiiskahtaakaan siihen suuntaan, se varmasti tulee ilonpilaamaan kaiken tai ainakin on selvästi pahaa tarkoittava enne.

Käsitykseni elämän lopullisuudesta on kuitenkin muotoutunut matkani varrella. Kaikki on ikuista, mutta muoto muuttuu, olen todennut. Pelottava lopullisuus onkin siis vain mielen harhaa, jolla se pyrkii hallinnoimaan elämää, koska ei voi käsittää maailman monimuotoisuutta omista eräällä tavalla rajallisista lähtökohdistaan käsin.

Tässä jatkuvassa luonnollisessa muutostilassa eläminen helposti pelottaa, koska miellämme, että turva syntyy paikoillaan olevista elämän asioista. Siitäkin huolimatta, että emme ole täysin tyytyväisiä siihen, mitä meillä on ja miten elämme. Mieli tahtoo vapautta ja keveyttä, mutta pitää kiinni näennäisistä turvaverkoistaan. -Jotka eivät siis tämän muuttuvan elämänluonteen mukaisesti ole oikeasti pysyviä.

Mitä siis tehdä? Miten uskaltautua vaarallisen oloiseen leikkiin mukaan?
Mielen hiljentämisen puolesta on puhuttu paljon. Tällöin on aidommin kiinni itsessään ja elämässään.
Hyväksymisellä on myös merkittävä roolinsa tässä helpotuksen näytelmässä.
Paljon kannatusta on saanut myös huomion kiinnittäminen hyvään.
Syvähengitys puolestaan puoltaa paikkaansa ihan jo hengissä selviämistä silmällä pitäen, mutta tuo kuulema myös paljon lisäetua fyysisyydelle.
Itsestään huolehtiminen niin ravinnon kuin liikunnallisten ilojen muodossa on myös ilmeisen tärkeä osa elinvoimaista, viriiliä olotilaa.
Lisäksi omien pelkojensa kohtaaminen tai oikeastaan niiden avulla voimaantuminen häivyttää harhaluulon siitä, että olisi olemassa asioita, jotka oikeasti pitävät vangittuna, elämässä lusimassa.

Niin tai näin, meidät on selvästi ahdettu paattiin, joka toivottavasti kuljettaa muitakin kuin pakolaisia. Tai nukkuvia. Herääminen kun on sitä, että alkaa nähdä asioiden todellisemman luonteen. Ja kuolemaa pakoon juoksemisen lakkaamista. Ymmärrystä, että sehän on vain eräänlainen tapa siirtyä lähemmäs tätä hetkeä, vertailupohja, jonka avulla voi varmistaa oikeasti elävänsä. :)


6. tammikuuta 2013

06.01.2013



En tiedä kumpi meistä voitti käsirysyssä kuusen kanssa: se, jonka olohuone oli täynnä näivettyneitä neulasia, vai se, joka sinkoutui ikkunasta ulos pakkaseen.



Varmaa on, että luovutimme molemmat pois jotain vanhaa ja tarpeetonta.

Päätin aloittaa tuoreen vuoden lukemalla läjän henkistä kirjallisuutta. Kääntää omituisuuteni ja kommervenkkini voimavaroiksi ja erityislahjoiksi. Kuten esimerkiksi kykyni liftata peukalot kääntyneenä 90 asteen kulmaan itseäni kohti.

Kerta kaikkiaan tarpeelliseksi osoittautunut lahja liftarille, joka ei ikinä ole liftannut.

Tai sitten luoja loi peukalot tietoisena siitä, että innostun vilpittömästi vipattamaan niitä silloin kun esim. asiakkaani saa ahaa-elämyksen, ymmärtää, selkeytyy, rohkaistuu ja voimaantuu tekemään juuri ne ratkaisut, jotka palvelevat hänen ominta itseään!

Rinnalla kulkeminen on todella mielenkiintoista. Oppii itsekin koko ajan. Toistahan ei varsinaisesti voi kukaan muu auttaa, mutta jokainen voi itseään. Tässä mielessä vaikkapa omia uskomuksiaan kannattaa tarkastella uudella tavalla: palveleeko tämä vieden eteenpäin vahvistaen hyvinvointiani vai vastavuoroisesti voimia kuluttaen ja asioista hankalia ja työläitä tehden? Miten ajattelen elämästä? Parisuhteesta? Miehistä? Naisista? Työstä? Rahasta? Perheestä? Jne. Olettaminen ei auta, jos alitajunnan tietämys on jotain ihan muuta.

Eikä olettaa kannata ilman tietoa muutenkaan. Edes niiden, jotka näkivät minut kamera takin alla varsin raskautetun näköisenä pelloilla hiihtelemässä.


Uskomukseni kärsimykseen perustuvasta kasvamisesta saa nyt myös lähtöpassit.
Ainainen menneeseen perustuva selittely, miksi en ehkä kuitenkaan onnistu. Pois!
Epämääräinen tahtominen, jotta tuntuisi paremmalle. Tilalle selkeitä toiveita ja tavoitteita. Haaveiden pilkkomista helpommin nieltäviksi suupaloiksi. Etenemiseen uskomista. Syvähengitystä ja voima-asentoja.

Tietoista työtä valita paremmin palvelevia ajatusmalleja.

Samaa olisin kyllä suositellut kuusellekin, ettei sen nyt sitten tarvitsisi köllöttää takapihallamme.

Tai sitten se ymmärtää jotain paljon enemmän kuin minä. Omistautuu hyväksynnälle eikä vastusta turhia. Olla möllöttää siellä kadehdittavan tyynenä, tasapainossa ja rauhan tilassa. Mielensä ei mäkätä. Ei sanoita. Selitä. Vello. Vajoa itsesääliin. Jossittele. Vertaile. Pakota. Pyri. Pakoile. Vastusta. Vaella.

Se on.







4. joulukuuta 2012

4.12.2012




Jonkin aikaa sitten olohuoneemme valkoinen nojatuoli alkoi riisuuntua.

Katselin epäuskoisena tapahtumaa, sillä luottoystävämme oli aikaisemmin vain kiltisti ja kuuliaisesti sulautunut joukkoon. Loogisesti ajatteleva ja järkevä puoleni ihmetteli myös vimmaa, koska ulkona alkoi näyttää yhä enemmän talviselta ja kylmältä ja toisaalta häveliäs puoleni epäili tuolille tulleen jonkinlaisen viidenkympin villityksen. Tahtoa nyt kesken kaiken rikkoa sopusointuinen kokonaisuus! 

Olen kuullut, että tällainen riisuutuminen voi johtua esimerkiksi kriisin synnyttämästä tarpeesta tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on. Että sitten kun on tarpeeksi kauan sulautunut harmonisesti joukkoon, pinnan alla kytenyt tuli leimahtaa ja siinä leimahduksessa eivät paljon mamman ompelemat palttootkaan paina.

Tutkimusten mukaan kriisi tai ajautuminen lienevät suurimmat syyt tehdä muutoksia elämässä. Uusinta tietämystä edustaa kuitenkin mahdollisuus tehdä itse tietoinen valita. Ja valinnan mahdollisuus lisää kuulemma elämän onnellisuutta. 

Henkseleitäni paukutellen voin vain todeta, että on meillä sitten viisas nojatuoli.

Saman riisuuntumispöpön se kuitenkin tartutti meihin muihinkin.
Päätimme näet heittää pois turhan hyvinvoinnin taakan ja palata alkukantaisiin tunnelmiin vuorokauden mittaisen sähkökatkoksen turvin. Jääkylmä talo, raanat sekä wc ilman vesipumpun voimaa, pakastimet sulamispisteessä ja jääkaapin lämpenemistä uhmaavat elintarvikkeet toivottivat meidät tervetulleeksi perjantai-illan viettoon. 

Ulkona mylvivä vimmainen pakkastuuli auttoi ystävällisesti autenttisen tunnelman luomisessa, kun seisoimme miehen kanssa illan pimeydessä emalisanko kädessämme kaivaten tilkallista juomavettä kaivon syvyyksistä.
Tutkimustemme mukaan emalisanko oli muuten ainut astia taloudessamme, joka narusta laskettuna suostui yhteistyöhön hörppäämään pyynnöstämme vettä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että miehistä on joskus suurta iloa. 
Tällä kertaa ilo tuli kaupasta miehisesti kannetun agregaatin myötä. 
Prinssi pelasti prinsessansa tuskaiselta paleltumispimeäjanovessahätäkuolemalta. 

Nuori isäntä oli jännittävissä tapahtumissa mukana kuunnellen rentoutuneena huoneessaan kännykkänsä musiikillisia aarreaittoja. Hän uskoo selvästi siihen, että hyvässä musiikissa on pelastuksen ainekset. Pyytänee vastaavassa tilanteessa tulevaa vaimoaan tanssiin. 
Hieno mies. Ymmärtää hyvän mielen voiman.
 


Tosin meille tuon laadukkaan tulevan aviomiehen kasvattaminen käy kalliiksi. 
Pihan auraamisesta muutamalla vedolla hän kertoi velottavansa tielaitosta 200 €. Kerroin pihan olevan omamme ja ettei kukaan palkkaisi noin kallista miestä. Hetken päästä sain itselleni osoitetun, tyynesti kirjoitetun laskun, jonka loppusummassa oli selvästi kipukorvauksiin viittaavaa latausta.

Ymmärsin, että on tässä nyt jokin syvällisempikin sanoma.
Jos kerran talon nojatuoli uskaltaa riisuutua ja paljastaa todellisen nahkansa ja poika arvottaa oman itsensä ja työnsä vilpittömän arvokkaaksi, mitä minä vielä epäilen omaa itseäni.

Tästä pöpöstä haluan kuin haluankin saada pysyvän tartunnan. :)



31. lokakuuta 2012

31.10.2012

 

Erno liittyi Star Trekiin.
Kyseessä saattoi olla myös kampanja foliohattukerhon puolesta.


 

Tai sitten Erno ei löytänyt sopivaa ehdokasta kunnallisvaaleissa.

Totta puhuen hän vietti syyslomaa sairastuvassamme, jossa kaikki perheen miehet lomailivat halvalla ja perusteellisesti. Yhdellä paukahti selkä, toiselle iski kuume ja Erno myötätuntoisena kasvatti paiseen kylkeensä.

Lääkäriin maksoin kuitenkin vain kissan.

Koska katti on aina ollut autossa ja kantokopassaan hyvin vahvasti stressaavaa sorttia, pyysin enkelit apuun, kun ajoin häntä Lahteen eläinlääkäriasemalle. Hämmästyin, sillä en näemmä edelleen usko täysin homman toimivuuteen;  Mirri nökötti kuin enkelipöllyssä rauhallisempana kuin koskaan! Lääkärissä perheen karvaisin herrasmies antautui ronkittavaksi edelleen rauhallisen itsevarmoin ottein.

Halleluja!

Olisiko aika mammankin jo uskoa. Apua saa aina, kun sitä tarvitsee. :)




Minua eivät syksyn säät ole haitanneet. En viitsi tuhlata energiaa valittamalla sellaisesta, mikä aina on olemassa joka tapauksessa -sää kuin sää. Tällä en tarkoita väheksyä tulvavahinkojen uhreja tai viljansa menettäneiden surua. Puhun nyt jokapäiväisestä tavasta asettua ainaisen "huonon sään uhriksi".
Automaattisiin reaktioihinsa voi siis vaikuttaa.
Valita joka päivä myönteisyyttä ja hyväksyntää. Katsoa samoja asioita erilaisin linssein.

Olen huomannut, että joillakin meistä on selvästi eräänlainen kärsimyskeho. Olemme kokeneet kovia, jotta kasvaisimme täyteen mittaamme niiden jalostamina. Menneisyyden ikävät kokemukset voivat olla tosin niin syvälle solumuistiin juurtuneena, että ei itse välttämättä edes tiedosta vetävänsä puoleensa lisää vastaavia kokemuksia omien uskomustensa ja ajattelunsa kautta.

Tällöin kyseisen mallin purkaminen on yksi merkittävä askel kohti kevyempää, iloisempaa ja onnellisempaa elämää. Ikään kuin tietoisesti alkaa sallia itselleen uudenlaisen, palkitsevamman elämän. Ettei alitajuisesti esimerkiksi hakeudu tilanteisiin, jotka ruokkivat vanhaa uskomusta siitä, ettei ansaitse parempaa, "että näin minulle aina käy".


Voi oppia nauttimaan elämästä. Kasvaa ilman kärsimystä.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että elämästä häviäisivät kaikki kielteisinä kokemamme puolet. Mutta on eri asia oppia suhtautumaan asioihin onnellisuutta lisäävällä tavalla, kuin kasvattaa henkistä habaa hampaat irvessä vastakarvaan haraten -siis kärsimyksen kautta.

Mieheni sanoo aina, että elämä on taitolaji.
Myönnettäköön, että joskus hänkin on oikeassa. ;)












15. lokakuuta 2012

15.10.2012

 


Ihan kuin maailmankaikkeudella olisi salasuunnitelma varalleni. Siltä varalta siis, jos en itse sokeuttani ymmärtäisi.
Mutta kun Täti tahtoo ihan ite päättää! Täti tahtoo kylvää ja poimia kylvämänsä sadon! Survoutua juuri sellaiseen klänninkiin, että oksat pois! Hypätä juuri siihen ratikkaan, jonka väri miellyttää.

Tädillä onkin suunnitelma: pyytää ja saada! 

Komentelu ei auta, ei väkisin makaaminen,  sen Täti on jo huomannut.
Pitää löytyä rispektiä.
Omat nahat luiden ympärillä rajaavat mahdollisuudet ainoastaan näennäisesti. Mutta kunnioitusta pitää löytyä. Hyväksyntääkin. 
Tahtoa saada.

Niin ja pitää se siemen kylvää. Ennen kuin voi niittää. Ja kasvattaa välissä. Kastella, lannoittaa, rakastaa.
Ja raekuuron yllättäessä peittää hento taimi. Porot voivat syödä, halla panna. Uskoa pitää.

- Siirtää itsensä pois tieltä.

Tädin kannattaa miettiä, mihin ajatuksensa kohdistaa. Jatkaako samaa virttä harmonikan säestyksellä, jos uusi rokkaa sykähdyttävämmin oikein rockbändin tahdissa. 
Ja saako kaikesta vain nauttia?

Pojan kengissä on soramontut. Lähiseudun kuralammikot hypittyinä lävitse. Ojat katsastettuina. Pyörän rasvaus varmistettuna. 
Tätä täti kadehtii.


Tavoitteet elettyinä joka päivä. :)




23. elokuuta 2012

23.08.2012

 

Lisäsin elämääni vähän väriä.
Kaapin päältä esille nostettu punaruutuinen villahuopa toi heti lämpimämmän, kotoisan tunteen.
Samoin vadelmat, joita poimin rakkaan tokaluokkalaiseni kanssa.
Hänen huomionsa tosin keskittyi enemmänkin ojasta löytyneen puukarahkan kirvoittamaan jättimäisten horsmien taltutusoperaatioon.

Työnjako oli siis heti hyvin luontevasti noussut selkärangasta.

Sainkin tuntea itseni lähes kuningattareksi astellessani valmiiksi raivattua polkua. Lisäetuna nuoren isännän taukoamaton sanallinen informaatio siitä, missä kohtaa miehinen uho pisti matalaksi minkäkin vihreälehtisen, piti varmasti myös uhkaavat karhut loitolla.

Mahdollinen tuleva vaimo saa hyvän miehen.
Ellei sitten mittaa rakkauttaan poimitun sadon määrässä.



Ehdin tuossa aloittaa myös luokanopettajan sijaisuuden opiskelun rinnalla.
Mukavan virkistävää saada tuoretta energiaa kaiken uuden muodossa.
Mieli kun helposti laskeskelee arjessa tavoitteiden ja "sitten kun" ajatusmallin kautta. Olen helpottunut, että osaan jo olla myös läsnä -nauttia sateenkaaren väreistä pelkän aarteen jahtaamisen sijaan. Se tuo hyvän tunteen siitä, että elämä on elämisen arvoista, arvokasta ja hienoa.

Ja tein tietoisen valinnan, etten pyri enää niin kovin muuttamaan tai "parantamaan"ketään, edes läheisiäni.
Hyväksyn, kiitän ja kannustan. Sallin heidän poimia vadelmiakin juuri oman mieltymyksensä verran.
Tai olla poimimatta.

Tällainen tietoinen valinta kasvattaa kuulema tutkimusten mukaan aivojen harmaata ainetta niillä alueilla, missä sijaitsee hyväksynnän, onnellisuuden, myötätunnon ja ratkaisujen alue.
Ajatella -mitä enemmän harmaata, sitä onnellisempi on!

Nyt ymmärrän, miksi olen halunnut haalia ympärilleni ihania harmaita huopia ym.. Tunsin niiden selvästi lisäävän onnellisuuttani.
Ja mikä onni, että minulla on mihin kääriytyä, kun vielä harjoittelen pään sisäisen harmaan alueeni kasvattamista pysyvän onnellisuuden tilan vakiinnuttamiseksi. :)




















10. elokuuta 2012

10.08.2012



Taivaallinen ajoitus. Elämän kudelma.

Pyysin navetan tyhjentymistä jäljellä olleista puodin ihanuuksista.

Keijut kuulivat.
Alkoivat heti järjestelyt siivet innosta vipattaen.
Tahtoivat muuttaa paikkaan, jossa tuoksuu tuore maali, vasta virinnyt innostus ja lukuisat uudet seikkailut.
Paikkaan, jossa rakkaudelliset kohtaamiset tulevat entistä mahdollisemmiksi kauniiden asioiden ympäröimänä.

Siivekkäiden muuttajien riveistä havaitsin hermostuksen kiljahduksia, kimpoilevaa lennähtelyä, naurun pyrskähdyksiä, jollakin silmässään myös haikeuden kyynel. Lopulta kuitenkin kutkuttavaa riemua muuttoauton peruuttaessa pihaan.

Täyteen pakatun pakun keula osoitti kohti Padasjoen Auttoista, kohti navettapuoti Suvimarjaa.


Haikeudessani seison tyhjentyneessä navetassani sydän kiitollisuutta täynnä.

En ole elämäni sivusta seuraaja, vaan sen aktiivinen luoja. Mitä seuraavaksi?

 

Tyhjä astia täyttyy nopeasti.

Aloitan opiskelut lisätäkseni edelleen ammattitaitoani auttajana.
Hätkähdyttävän viisaalta tuntuu, että vanhan varaston arvo on sama, kuin yksityisen koulun opiskelumaksu.

En voi kuin ihmetellä.
Kun on aika mennä eteenpäin, kaikki järjestyy.

Asetan kukkia navetan oven pieleen jääneeseen tyhjään astiaan.

Tervetuloa uusi elämä!

Kiitos menneelle, jonka pohjalle voin taas ilolla rakentaa uutta. :)