Hetkittäin sitä harhautuu kuvittelemaan olevansa jumissa.
Samaistuu pojan viikkoja hellästi kuminauhalla hoitamaan liskoon.
Ei jotenkin tajua, että kuminauha on joustava elementti. Että se venyy ja vapauttaa juuri silloin, kun puristuksen luulee vievän hengen.
Vietettyäni keväistä hiljaiseloa on minut nyt singottu jos jonkinlaisiin keitoksiin. Valmistuttuani elämäntaidon valmentajaksi himoitsen lisää ammatillista osaamista ja jatkan opiskelua ratkaisukeskeiseksi neuropsykiatriseksi valmentajaksi.
Sen tärkeä anti on lisäymmärrys ADHD-, Asperger-, ym. oireyhtymien kanssa painivien haasteista ja mahdollisuuksista auttaa heitä. Uskon, että tätä tietoa kaivataan kipeästi hyvin monissa paikoissa, esim. kouluissa.
Tietoisuuden lisääminen ylipäätään tuntuu hyvin tärkeälle tehtävälle, vaikkakaan se ei aina ole helppoa. Kenenkään puolesta kun ei voi tehdä ratkaisuja, kulkea polkua. Joskus jo se, että valmentajana/kouluttajana "tyrkkää" toista/toisia kielteiseltä radalta myönteisempään suuntaan, voi herättää vastustusta.
Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Haluamme muutosta, mutta emme aina viitsisi tehdä muutoksen eteen mitään.
Ainakaan muuttaa omia tapojamme. Biologisesti (aivojen kannalta) kun on luontevampaa ja helpompaa valittaa, syyllistää ja heittäytyä oletukseen, että maailman ympärillämme tulisi mieluusti muuttua. Ja pian. Ehdottomasti.
Ja kun meille kullekin sitten koittaa aika, että ymmärrys oman osuuden merkityksestä on sisäistynyt ja tietoisen valinnan tekeminen (oman) paremman olotilan puolesta asettunut luontevaksi tahtotilaksi, voi itsensä seppelöidä! Eikä siinä seppeleessä ole muistolauseita muuta kuin entisen, mustin linssein elämäänsä kokeneen muistoksi.
Uusi minä ja uusi ymmärrys kun tuntee kaikessa olevan hyvän ja tahtoo lisätä sitä. :)
