Elämäntehtävä

Taiteilijoita vaivaa kuulema joskus tyhjän tilan syndrooma.
Kynnys maalata juuri se ensimmäinen viiva vitivalkoiselle pohjalle.
Mitä jos heposta alkaakin yhtäkkiä muotoutua niljainen virtahepo tai karvainen rotta?

Sama koskemattomien hankien kanssa. Mene siihen nyt sitten tamparoimaan pilaamatta luonnon ehtymätöntä kauneutta.

Tältä minusta tuntuu niiltä osin, kun tarkoitus olisi luoda jotain uutta.

Hakea sielun sävellykselle muotoa, fyysistä ilmentymää kaikelle sille, mitä juuri minä olen.

- Aika itsekeskeistä oman navan ympärillä pyörimistä, kuuluu tuomitseva pasuuna sisälläni.
Toinen ääni esittää vastapoolina ajatuksen, että meillä jokaisella on tarkoituksemme ja elämäntehtävämme. Mitä minä voisin tarjota maailmalle? se sitten kysyy.

Vastaan, että tahtoisin auttaa.

Mutta miten, ääni piipittää.
Hoidot eivät yksin riitä.
Laajemmin!

Kiukuttelen itselleni siitä, että olen arka ja vaivun joskus lamaan.
Olisiko minulla tarpeeksi annettavaa siihen, mikä on alkanut palaa yhä enenemässä määrin sisälläni, mutta mistä en vielä tiedä pienimuotoisia ryhmiä enempää? Kouluttaminen?

"Fake it till you become it" kuuluu sanonta. Eli siis kurkkuun noussut pelon möykky voidaan dumbata toteamalla, että se ei enää johda paattia. Uusi johto peräänkuuluttaakin nyt ehdotonta rehellisyyttä ja tappavaa halua hypätä haiden ruoaksi tosi tilanteessa.

Ja mitä ovat ne hait?
Pelkkää harhaa, jolla mieli pyrkii koukuttamaan ikeensä alle.
Sillä näkyvää materiaa kaikesta on vain 5-10%. Loput ovat ns. pimeää ainetta, energiaa, jonka ansiosta kaikki tuo näkyvä pysyy muodossaan, kertovat viisaammat.

Mitä jos satsaisin siihen, että laajennan näkökykyäni? Lamaantumisen sijaan alankin uskoa siihen, että kaikki tarvittavat palaset loksahtavat polullani lopulta siten, että voin oikeasti palvella.

Olemalla yksinkertaisesti se, joka olen syntynyt olemaan.
Auttaja.
Parantaja.
Puhuja?

Ja ties mitä lie. (Tämä on se osa, jota vielä mielenkiinnolla kuulostelen.)

Voisin aloittaa heti, mutta ensimmäinen luentotilaisuuteni on Enkelimessuilla 6.4.13 klo 12 Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Aiheen tässä vaiheessa tietävät vain enkelit.
Ehkäpä ilmoittavat sen juuri oikeaan, riittävän sopivaan aikaan. ;)

Mistä sinä muuten haluaisit kuulla?

Häpydei

Pelasimme sunnuntaina perheen kesken Lasten Alfapet-nimistä sanapeliä, jossa kirjainlaatoista pitää muodostaa sanoja pelilaudalle siten, että uusi keksitty sana soveltuu muihin, jo laudalla oleviin. Mieheni pyöritteli kirjainlaattojaan hajamielisenä pöydällä ja niistä muodostui sana "häpy". Samassa perheen nuori isäntä pomppasi pystyyn voitonriemuisena ja huudahti: "Mä tiedän! Toihan on se häpydei! "

Kyllä pojan tuleva enkun ope saa olla kiitollinen oppilasaineksestaan ensi vuonna.

Englannissahan ne ovat juuret lähestyvällä ystävänpäivälläkin.

Pieni konkreettinen ilmaus välittämisestä on askarreltu eilisen päivän aikana niille muutamille hyvin tärkeille ja rakkaille ihmisille, jotka ovat elämääni tulleet minua olemassaolollaan ilahduttamaan. Toisaalta en usko tällaisiin päiviin niiden kaupallisuuden vuoksi, mutta ilon siitä voi silti ottaa asenteella: Jos et voi muuttaa olosuhteita, muuta asennettasi! :)

Niinpä ystävät haluan ilmaista suurta kiitollisuutta ja sydämessä kuplivaa iloa siitä, että olette olemassa!
Ja ihan jokaisena päivänä.

Upeaa on myös se, että jokaiselta ihmiseltä voi aina oppia jotain.

Miten paljon helpottavampaa onkaan tuntea vilpitöntä iloa toisen puolesta verrattuna vaikkapa kadehtimiseen, joka on hyvin kuluttavaa energiaa. Toisaalta kateus on loistava keino päästä niiden asioiden äärelle, jotka ovat itselle tärkeitä. Tunteethan ovat loppujen lopuksi vain työväline nähdä hiukan tarkemmin. Samalla saattaakin tehdä tärkeän oivalluksen, että itsessä ovat kaikki ne ominaisuudet, joita toisessa ihailee ja ne ominaisuudet ovat ajan saatossa kehittymässä täyteen mittaansa!

Olen aina välillä kipuillut rajojen asettamisen kanssa ja huomannut monien asiakkaidenikin näin tekevän. Jos haluaa olla oma, aito itsensä, ei aina voi miellyttää kaikkia muita. Tämä ei tietenkään tarkoita narsistista tapaa elää, mutta vain roolien murentuessa todellisempi ja aidompi yhteys on mahdollinen.

Rajan vetäminen esimerkiksi siihen, milloin ja miten auttaa toista voi olla auttajan roolissa toimivalla aika vaikeaa. Ollako siis valmentaja ja energiahoitaja aina, kun jollain on vaikeaa vai voiko kulkea rinnalla ja rakastaa sekä tulla rakastetuksi sellaisenaan? Ja onko ok antaa toisen kulkea omalla tavallaan, puuttumatta, ohjaamatta, mutta silti välittäen?

Mielestäni kyseessä on aivan sama, kuin jos pyrkisi tasoittamaan lapsensa tien rosoilta.

Hän ei opi.

Ystävyydessä parasta on olla peilinä, heijastaa ja tulla heijastetuksi.
Siitä samastahan on kyse ihmisyydessä ylipäätään.

Ja voin vain nöyrästi toivoa, että osaan heijastaa tuossa omassa peilin roolissani yhä lisääntyvää häpydeitä, onnen päivää kaikkien kohtaamieni jalallisten elämään. :)