11. kesäkuuta 2013

Kesäleikkejä


Taidamme yhä elää liskoaikaa.

Päättelin sen paitsi siitä, että mökkimme entinen saunakauha antautui uudelle elämäntehtävälleen vesiliskoille suunnatulla B&B-tyyppisellä palvelullaan, niin myös tutkimuksista, joissa todetaan, että aivoistamme aktivoituu herkimmin ns. liskoaivot ainakin silloin, kun perustarpeemme ovat kyseessä tai uhattuina.

Tarvitsemme siis riittävästi lepoa, ruokaa, juomaa, läheisyyttä, hyväksyntää jne. Stressireaktio painaa päälle, jos jokin tarve jää huomioimatta, näkemättä tai elämme ristiriidassa oman arvomaailmamme kanssa. Tällöin alkukantainen voima selviytyä nostaa päätään ja hyökkäämme, hyydymme tai pakenemme.



Nämä liskot pääsivät ohi virtaavan ojapuron hoiviin takaisin vapauteen, koska käskytin rakasta jälkeläistäni kunnioittamaan luonnon otuksia ja niiden roolia luontoäidin palapelissä.

Liskot olivat onneksi kuitenkin tehtävänsä tehneet; täyttäneet perheen sammakkotaskun saalistusvietin, kammoksuttaneet perheen äidin mielenrauhaa kesken hyvin tärkeän auringonottamismeditaation ja nostaneet Kotkan Maretariumin intendentin innosta vipattavia viiksikarvoja kyseltyäni otuksista ja niiden asumisoikeudesta uimalammessamme. Intendentti oli selvästi oikeuden puolustusasianajajan kätyri kiiteltyään tarjoamastamme ylihyvästä lisääntymispaikasta luonnon keskellä.

Niin tai näin, elämämme taitaa olla melkoista luikerrusta, hiekanjyviä ja saunakauhoja. Vesiroiskeiltakaan emme välty, mutta onneksi aurinko aina lopulta kuivattaa ja voimme ehkä antautua nauttimaan (liskojen!) lisääntymispaikasta kesäillan pehmeän valon ja lämmön suojissa. :)


Ps. Olan Extra-lehden toukokuisen jutun Puuterivillasta pääset lukemaan tästä:


5. toukokuuta 2013

Ongelmista ratkaisuihin


Hetkittäin sitä harhautuu kuvittelemaan olevansa jumissa.
Samaistuu pojan viikkoja hellästi kuminauhalla hoitamaan liskoon.
Ei jotenkin tajua, että kuminauha on joustava elementti. Että se venyy ja vapauttaa juuri silloin, kun puristuksen luulee vievän hengen.


Vietettyäni keväistä hiljaiseloa on minut nyt singottu jos jonkinlaisiin keitoksiin. Valmistuttuani elämäntaidon valmentajaksi himoitsen lisää ammatillista osaamista ja jatkan opiskelua ratkaisukeskeiseksi neuropsykiatriseksi valmentajaksi.


Sen tärkeä anti on lisäymmärrys ADHD-, Asperger-, ym. oireyhtymien kanssa painivien haasteista ja mahdollisuuksista auttaa heitä. Uskon, että tätä tietoa kaivataan kipeästi hyvin monissa paikoissa, esim. kouluissa. 

Tietoisuuden lisääminen ylipäätään tuntuu hyvin tärkeälle tehtävälle, vaikkakaan se ei aina ole helppoa. Kenenkään puolesta kun ei voi tehdä ratkaisuja, kulkea polkua. Joskus jo se, että valmentajana/kouluttajana "tyrkkää" toista/toisia kielteiseltä radalta myönteisempään suuntaan, voi herättää vastustusta.

Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Haluamme muutosta, mutta emme aina viitsisi tehdä muutoksen eteen mitään.

Ainakaan muuttaa omia tapojamme. Biologisesti (aivojen kannalta) kun on luontevampaa ja helpompaa  valittaa, syyllistää ja heittäytyä oletukseen, että maailman ympärillämme tulisi mieluusti muuttua. Ja pian. Ehdottomasti.

Ja kun meille kullekin sitten koittaa aika, että ymmärrys oman osuuden merkityksestä on sisäistynyt ja tietoisen valinnan tekeminen (oman) paremman olotilan puolesta asettunut luontevaksi tahtotilaksi, voi itsensä seppelöidä! Eikä siinä seppeleessä ole muistolauseita  muuta kuin entisen, mustin linssein elämäänsä kokeneen muistoksi.

Uusi minä ja uusi ymmärrys kun tuntee kaikessa olevan hyvän ja tahtoo lisätä sitä. :)