11. elokuuta 2011

13.8.2011

Luova ihminen "palaa".
Lennokas ja pursuileva mieli on miellyttävää seuraa aina silloin tällöin.

Mutta entä jos sen kanssa pitää jatkuvasti asua saman katon alla?


Luovuus vaatii tilaa.


Ja maadoittumista.

Se ei mahdu piiloon pieneen naiseen vaikka survoisi kuinka, olen huomannut.

Saman huomion on varmasti tehnyt myös rakas perheeni.
Kiukkuinen ja hankala nipo äitinä, murjaani aviovaimona.
Tietty määrä kanavoitua luovuutta on siis todistetusti hyväksi kaikkien terveydelle.

Tilanne, että olen nyt luopumassa rakkaudella rakentamastani luovuuteni hedelmästä, pelottaa. Miten tämän jälkeen itseäni toteutan? Tuleeko hyvä mieli pienemmistä projekteista? Onko toimintamuodon muuttaminen oikea suunta aivan varmasti? Entä jos kaduttaa? Osaanko enää edes olla?


Alennusmyynnit odottavat 16.8. alkaen.

Harjoittelen paraikaa siis liikkeeni konkreettista lopettamista. Martta sisälläni papattaa aleprosenteista ja huolehtii lanteet keikkuen ja pölyhuisku suihkien, että jokainen tavara varastosta tulisi lopun aikeista huolimatta asetelluksi kauniisti esille ja juuri oikeaan aikaan. Martan mielestä pitää myös muistaa s-ä-ä-s-t-ä-ä jotain korvaamatonta itselle. -Jos vielä vaikka tarvitset joskus!

Ajatus, pitää tästä eteenpäinkin jotain pientä, ihanaa sisustustavaraa myytävänä pienimuotoisemmin, kytee. Esimerkiksi hoidossa käydessään voisi halutessaan hankkia pienen muiston mukaansa? Tai sitten jotain ihania tapahtumia navetan suojiin?

Luovat ideat pursuavat.
Ehkä niille pitää antaa tilaa ja aikaa -ja maadoittua. - Katsoa kaikessa rauhassa mihin suuntaan ja miten asiat alkavat järjestyä.

Alemyynnissä muuten tarjolla iloa ja hyvää elämää täydentäviä ihanuuksia edullisesti!
Ja tässä vaiheessa puodissa on vielä ihan kaunistakin, niin ettei tarvitse pelätä tulevansa kaaoksen keskelle.

Sen olen nimittäin vanginnut kaupan tädin tiskin taakse ja pään sisäpuolelle. ;) :)

Nähdään!! :)




11.8.2011

Elämänsä voi elää pelossa.


Tai olla valmis hyppäämään.

Muuttamaan kehittämiään koordinaatteja.

Muuttokuormassa on aina mukana omaisuutta. Ja vaikka olisi jättänyt pihaliiterin perukoille raskailta ja vanhentuneilta tuntuneet mööbelit, tahtovat sisäinen Martta ja syyllistämisen erikoisasiantuja Sylvi sekä Martti-mestarihämmentäjä kammeta itsensä mukaan.

Martti rakastaa muutosta. Se livahtaa salamana paikalle, kun joku vain ajatteleekin tekevänsä elämänsä totuttuun rataan jonkinlaista uudelleen järjestelyä. Martti kaasuttaa tiehensä vasta, kun muutos on jo niin pitkällä, että Martta ja Sylvi ja Arki ovat ehtineet tottua toisiinsa ja läksyttää Martin.
Kireiltä tuntuvat kuitenkin kaikki pakatessaan ja kantaessaan kamoja pihalla seisovaan kuormuriin.
- Vouhotusta!, tuhahtavat. - Heikkoutta!, ilmaisevat kannanottonsa. - Järki jättänyt!

Mitä jos ei tiedä? Mutta tuntee?
Tilaa muuttoauton.
Pakkaa kamojaan.
Haaveilee.
Tuskittelee ajan hidasta kulumista.

Osoite? Mitä sanoa kuormurin kuljettajalle?

- Aja suorinta tietä sinne, missä olen omimmillani. Vahva ja onnellinen.



Siellä en väsy vähästä. En häpeä sitä, mitä olen. En peräänny, koska paikan kauneus sokaisee.
En näänny nälkään. En tunne syyllisyyttä.

Olen mikä olen.
Ja olen jo karttaohjelmani avannut.

Tutkin Eniroa, Googlemappia... sisäisillä silmilläni katson.

Tienviittana sydämen ääni.