8. lokakuuta 2010

8.10.2010

Mitäpä jos heti alkuun, ennen kuin ehdin hönkäillä tämän enempää, kiittäisin. Tämä sydämellinen kiitos lähtee nyt kaikille teille, jotka ilahdutitte meitä vierailullanne puodissa Ihanana Naisten Päivänä (enkä todellakaan rajaa kiitosta pois teiltä muiltakaan, jotka olette käyneet jossain kohtaa tai ehkä suunnittelette lähtöä tännepäin... :) )!! Lempeä ja iloinen tunnelma syntyi juuri teistä. Mieheni kanssa vielä iltasydämelläkin tuossa muistelimme iloisia kohtaamisia ja aurinkoista fiilistä. Ihan kuin olisimme saaneet läheisiä vieraita pöydän ympärille rupattelemaan kuulumisia kunkin elämästä ja silti lähes kaikki olivat toisilleen tuntemattomia. Tässä nähdään juuri se, miten meitä kaikkia yhdistää loppujen lopuksi aivan samat asiat.

Minä sain kunnian sulkeutua vanhaan sikalaan (kesäkahvila oli nyt hoitotilana) tekemään hoitoja ja tuomaan viestiä enkeleiltä, joten käväisin vain hetkittäin puodin puolella nuuskimassa tunnelmaa. Sikalassa ja vanhassa kanalassa tehdyt hoidot pysäyttivät jälleen kerran elämän syvimpien ihmeiden ja suurenmoisuuden äärelle. Syvä kiitollisuus ja nöyryys sen kun kasvavat sydämessä...


Huomasin taas myös tuon tapahtuman myötä, että nautin valtavasti ihmisten tuomasta "sorinasta". Nyt, kun erittäin hiljainen syyskuu on takana, voin vain todeta, että tunnelma syyskuisena iltana yksinäni puodissa oli kuin jatkuvasti oharin tehneiden vieraiden jälkeen: pöytä katettuna, kynttilät sytytettyinä, leipomukset uunissa tuoksuen, kiirehdit avaamaan ovea ja kukaan ei koskaan saavukaan. Noissa hetkissä on aina toki siunauksensa, kuten kaikessa aina; mm. se, että pääsee kasvotusten oman itsensä ja vaikkapa sisällä piilevien pelkojensa kanssa. Mitä jos tämä kaikki onkin vain maailmakaikkeuden syvää pilaa? Mitä jos olen sittenkin liian kaukana kaikesta? Mitä jos tavarat eivät olekaan oikeastaan yhtään kivoja kenenkään muun mielestä? Liian kalliita? Liian vähän? Liian paljon? Mitä jos...? Mitä ...?

Pelot ovat loistavia ilmaisijoita, kuin heijastimia pimeässä näyttämässä, että tuossa kohdassa olisi vielä luottamuksella, rohkeudella, rakkaudella ja vaikkapa kärsivällisyydellä sanomisensa sanottavanaan. Kasvaminenhan on loppujen lopuksi juuri noiden puoliensa katsomista ja sitten irti päästämistä. Voin aina valita, elänkö pelon karvas maku suussani vaiko rakkauden voima suonissani, omassa voimassani - ja tiedän kyllä, kumman haluan antaa voittaa. :)

4. syyskuuta 2010

4.9.2010

Ihana levollinen hetki: poika päiväunilla, mies remontoimassa navetan nurkasta nyt sitä osiota, joka kuuluu hänen unelmaansa; oma lämmin pajatila. Tuntuu melkein kohtuuttoman itsekkäältä ajatukselta tässä vaiheessa, mutta samalla minäkin saan ehkä pienen vuokratontin/pajankulmauksen lämmintä tilaa talven sydämessä tai syystuulissa pihaan pukkaaville tavarakuormilleni... (eipä viitsitä miestä vielä tiedolla liikaa rasittaa ;)). Olen vilpittömästi onnellinen, kun koittaa aika, ettei hänen tarvitse enää sormet kankeina pakkasessa huoltaa traktoriystäviään yms. välttämättömiä ja niin kovin rakkaita pörisijöitään. Minä kun sain jo tuossa kokemusta syyssateiden alettua siitäkin, miltä tuntuu purkaa kuormaa hyytävässä tuulessa...


Erityisen ihanaa on ollut tutustua erilaisiin asiakkaisiin, nähdä juuri oikeiden tavaroiden lähtevän rakastaviin koteihinsa ja myös se, miten suurella viisaudella ja ihmeellisellä synkronismilla kaikki täällä maailmankaikkeudessa tapahtuu! Olen muutamia kertoja saanut kunnian hoitaa ja auttaa asiakkaitani "lennossa" eli itsekään etukäteen tietämättä, mihin tarkoitukseen kussakin hetkessä minua voidaan käyttää. Toisen saama apu on oikeastaan kaikkein hienointa mitä tiedän. Myös hyvin kauniit hetket yksilöhoidoissa saavat iloitsemaan ja kiittämään tästä kaikesta. Unelmani on juuri tässä ja nyt. Pyrkiminen jonnekin muualle olisi oikeastaan harhaa, sillä kaikki on jo olemassa. Tärkeää on vain nähdä tuo kaikki. Ja kiittää. Siispä kiitos. :)