21. lokakuuta 2009

21.10.2009



Herranen aika, miten säpsähdyttävää olikaan kirjoittaa vuosiluvuksi 2009. Yli vuosi on vierähtänyt ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta navetan suhteen olemme kuitenkin vasta, voisi sanoa, "vaiheessa", vaikka sitä onkin remontoitu jokikisessä mahdollisessa välissä. Mieheni oli siis oikeassa, että tämä tosiaan on megalomaaninen projekti kaiken muun rinnalla. Häneltä ehti mennä selkäkin ja eipä ihme, sillä yhden miehen kannattelema aikamoinen painolasti... Onneksi hän kuitenkin toipui ja kaikki on järjestynyt askel askeleelta.

Ehdin tässä välissä mm. päättää luokanopettajan urani ainakin tältä erää ja hankkia ammattitaitoa ihmisten auttamiseksi intuitiivisena parantajana ja sekä iloita, että kyynelehtiä uuden elämänvaiheen käynnistämisestä. Tein hypyn tuntemattomaan ja nyt intoa täynnä pistän kokoon sydämen palossa ajatuksia ja tuntemuksia tulevaisuuteni suhteen. Karsin pois epätyydyttäviltä tuntuvia seikkoja ja maistelen ja makustelen hyvältä tuntuvia, minussa resonoivia puolia. Hoivaan ja hellin kuin pientä avutonta lasta. Nyt on aika todella pysähtyä ja kysyä itseltään, mikä minusta tulee isona. Mitä minä tahdon. Kuka minä olen. Mitä haluan elämässäni ilmentää. Miten haluan elää.

Moiset kysymykset eivät aukea ihan pikkutuumailulla, eivät sivulauseissa heitettyinä. Mutta tuntuvat pelottavuudessaan ja laajuudessaan huikeilta kysymyksiltä, mahdollisuuksia täynnä olevilta kysymyksiltä! Sisältävät valtavasti potentiaalia saada juuri sitä, mitä itse haluan, mihin olen syntynyt ja missä kokisin olevani vankkumaton osa itseäni. Saisin täyden tunteen eläväni täydesti. Olevani juuri oikeassa paikassa. Olevani elämä itse.

Kiitos elämälle! :)

2. heinäkuuta 2008

2.7.2008



Keskellä kesää ja muiden lomia me remppaamme navettaa. Eipähän kulu rahaa turhanpäiväisiin lomamatkoihin tai tuhlaannu voimia laiskotteluun. Silmiä hivelevää on nähdä pahasti haljenneen navetan nurkan purkautuvan pois ja tilalle nousevan ryhdikkään, mutta entisen kaltaisen uuden seinämän. Mies siellä taas sateissa (joita muuten on sitten riittänyt!) ja joskus auringon paahteessa pää punaisena touhuaa; kuuluu kilke ja kalke, traktorin käynnistyminen, moottorin hurinaa, betonimyllyn rouskutusta... Kohta on paikalla jo kaivinkone ja molemmat miekkoseni, pienempi ja isompi, ovat sen vieressä silmä kovana tutkimassa salaojien juuri oikeanlaista syvyyttä sun muuta kaltevuuskulmaa. Minä tyydyn katsomaan tapahtumia tuvan ikkunan takaa. Hymyilyttää.

Mieleen nousevat kuvat siitä, millaiselta kaikki loppujen lopuksi tuleekaan näyttämään. Vahvat visiot pyörivät päässä ja kova palo olisi jo salaojien sijaan päästä käsiksi varsinaiseen liiketilaan navetan sisälle. Mutta minkäs teet, ei hätäileminen auta, ei edes hätähousuksi miehen ristimällä vaimolla. On odotettava vielä. H-U-O-K-A-U-S.

Onneksi haaveissani voin jo olla perillä.