25.9.2011

Minua voi onnitella.
Aivan samoin kuin uuden auton omistajaa.

Lunastin nimittäin kameran.
Jo lainassa olleen.
Olin jo kotiuttanut sen kätevällä tavalla ja tullut sinuiksi automaattinäppäimen kanssa.
-Automaattista estetiikkaa ilman minkään valtakunnan ymmärrystä. :)

Aina kun valtava tallentamisen vimma iskee, työväline on siis käden ulottuvilla. Ihanaa.

Varmasti myös perheeni mielestä.
Huomattavasti järkevämmän näköistä kömpiä kylillä puskista kamera kaulassa.


Kissakin kantoi tuossa viimeisen "virallisen aukiolopäivän" kunniaksi puotiin puolikuolleen hiiren asiakkaideni jalkojen juureen.
Toi palkinnon hyvin tehdystä työstä.

Halusi myös itse kehuja hyvin sujuneesta yhteistyöstä. -Se oli sentään jokusen kerran ehtinyt liikkeessä parhaille peitoille ennen ulos joutumista.
Nyt kiitin sitä -ja kannoin taas ulos.
Hiiri hampaissansa.
Ylpeä omistaja.
Erno ei olisi myynyt herkkuaan mistään hinnasta. Ei ole tässä tullut äitiinsä.

Minä jatkoin parilla viikonlopulla puodin aukioloaikaa. Sitten ovi menee kiinni ja jään kertailemaan sydämeeni kerättyä satoa. Tulee ehkä se pysähtyminenkin. Hetken hiljaisuus.

Sen jälkeen ääni kulkee toivottavasti taas entistä rasvatummin.
Kuin Placido Domingolla kylpyammeeseen upotettuna. ;)

15.9.2011

Istuin typertyneenä tietokoneellani.

Ei yhtään viestiä, meiliä, postausta.


Olin olemassa yhtä aktiivisesti kuin aisasta pudonnut vanha kello, jonka pelastin naapurin jätekuormasta.

Kukaan ei tarvinnut minua.

Ei edes yhden vaivaisen mainoskirjeen vertaa.


Kuriton sisäinen lapseni halusi näytellä kieltään ja polkea jalkaansa; antaa palautetta kuuluvasti maailmankaikkeudelle. Se EI halunnut pudota pois maailman laidalta, vaikka olikin jatkuvalla syötöllä kiukutellut katkeamattomasta informaatiotulvasta, kymmenistä meileistä päivässä, väsyttävästä aktiivisuudesta olla hereillä 24 h vuorokaudessa. Se EI halunnut, että se hyljättäisiin.
Kiukuttelusta huolimatta.

Yrityspolun alkuaikoina käytin paljon energiaa valjastaakseni tuon kurittoman kakaran ahkerammaksi ja asiallisemmaksi koneen käyttäjäksi; opetin ja paasasin sille mm. sosiaalisen median käytöstapoja. Sitä ennen annoin piutpaut feispuukeille ja vastaaville. Minulle riitti "tavallinen elämä" ilman kuuminta puhelinmallia tai jatkuvaa tarvetta kurkkia netistä milloin mitäkin. Nyt lapsi parka meni ihan sekaisin, kun sitkeästi jäkättämäni mallit pitikin tietyiltä osin poisoppia.

Kunnioitan sosiaalista mediaa, vaikka huomaan loppujen lopuksi jääneeni siihen myös koukkuun. Mitä ihmettä tein aikaisemmin? Elämäni mahtoi olla kurjaa tai ainakin jollain tavalla vähäpätöistä.


Ajat ovat muuttuneet.

Nyt kaikki käy käden käänteessä. Yhdellä ja samalla napin painalluksella. Ja myös globaalisti henkilöiden kanssa, joiden kanssa ei "oikeasti" tulisi pidettyä yhteyttä. Kätevää, tehokasta, taloudellista ja muodikasta.
Toisaalta myös ahdistavaa.

Katoaako syvyys?
Lisääntyykö rakkaus kaikkia ja kaikkeutta kohtaan saavutettavuuden helpottuessa?

Jos, niin kannatan konetta varauksettomasti.

Ja opettelen harmonisesti elämään taas elämää, joka on laadukasta myös koneen ulkopuolella.
Sopivassa suhteessa kaikkea -vaaka tasapainossa. :)

8.9.2011

Annan tilaa sisäisille näkymilleni.

Joskus ne ovat ylitsevuotavan mahtipontisia ja absoluuttisia fanfaareja elämälle, toisinaan epäselvää mutinaa, jolloin kiukuttelen kuulolaitteelleni.

Ihana Naisten Päivän jälkeen volume-nappi on kiertynyt kovemmalle ja äänet kuuluvat selkeämmin. Suuri ilo hoidoista ja mahdollisuudesta hypätä kulloisenkin asiakkaan elämään hetkeksi, toi valtavan tyytyväisyyden. Toisaalta häkeltyneenä seurasin sivusta, miten puotini täyttyi ihmisistä ja tienposket sekä piha autoista. Huikeaa ja melkein epätodellista! KIITOS!!

Ihmeellistä, etten juuri nyt tunne luopumisen kipua. Kiitollisuus on päällimmäisenä; sain kunnian kokea kaiken tämän ja mitä kaikkea ihanaa vielä onkaan tulossa! :)

Osoitin itselleni, että kaikki polun mutkat -myös nämä kiemuraisemmat- ovat tärkeitä ja vahvistavia. Pyrkimällä kulkeamaan oikopolkua, sisälle jäisi ehkä vain ikävä ja katkera kaipaus johonkin, mitä ei uskaltanut kokea, mihin tarttua ja mitä katsoa loppuun asti. Toisaalta samat oppiläksyt odottavat meitä aivan varmasti mitä ikinä valitsemmekaan:
Sisäinen Martta ei unohda käyntiään edes silloin, kun sitä toivoo kädet ristissä.
Arkikin rakastaa survoutua samoihin piireihin. Otin "tervetuloameillekeitetäänkökahvitjaturistaan" ilmeeni sen saapuessa alkuviikosta siivoamattomaan huusholliimme. Ja katselin sivusta, kun pölypallerot, tuhrut vessan peilissä ja sekapariset sukat pelasivat kovaäänisesti Amerikkalaista jalkapalloa.

Vapautin sisäisen chearleaderini ja aloin vispata lanteitani huutaen Pelastakaa kotiäidit-ryhmän iskulauseita.

Toimi.

Porukka hiljeni.

Martan moppikaan ei enää tehnyt elettäkään tullakseen ulos kaapista.

Voitonriemuisena myös ekaluokkaiseni sai kunnon vastaanoton koulusta tullessaan. Välipala, läksyt ja läsnäoloa.

Yksinkertaiset eväät tässä talossa.