20.12.2010

Kiersin vähän aikaa sitten kodinkoneliikkeitä kameraa haeskellen. Koska en millään osannut päättää, mitä oikeastaan halusin ja mitkä tarpeeni tarkalleen ottaen kuvien osalta olisivat, sain ystäväpariskunnaltani lainaksi järjestelmäkameran löytääkseni sisäisen kuvaajani. (Mitä ilmeisimmin he tosiasiassa kyllästyivät kuuntelemaan ainaista ruikutustani oman digipokettini tarjoamista ylivalottuneista otoksista ja siitä, etten saanut koskaan yhtään hyvää kuvaa otetuksi).


Päätin tuossa sittemmin eräänä hiljaisena iltana leikkiä varsin ammattitaitosen (näköistä) kuvaajaa puodissa ja heiluin jalustan ja kameran kanssa kuin paraskin mainoskuvaaja. Enpä pääse tässä otoksillani liiemmin kehuskelemaan, kunhan räiskin sieltä ja täältä, mutta alku se on tämäkin. Hyvä kamera korvaa näemmä ottajan puutteita. Ainakin joltain osin. Vielä kun kampaisi tukan, puuteroisi nenän ja pesisi perheen pyykit.

Kun minä tein töitä, mies ja poika olivat leiponeet piparkakkuja. Miehiseen tyyliin asia hoitui hyvin kätevästi ja rennoin ottein. Poika oli mm. niputtanut kaikki kaulitsemansa ja muotilla painamansa kakut yhteen nippuun ja kantanut ne isänsä paistettavaksi. Puuttuva esteettisyys korvautui aidolla tunnelmalla ja iloisella yrittämisellä. Tullut selvästi äitiinsä tässä asiassa. Enkä muuten nipottanut yhtään jauhoista lattialla. Taidan sitten kuitenkin osata jo ottaa vähän rennommin. Hyvä minä! :)


Ensimmäinen "joulun alunen" alkaa olla kohta pulkassa puodin osalta. Kuvittelin tämän vaiheen paljon pidemmäksi, joten nyt tuntuu todella epäuskottavalta, että kohta jo istumme hiljentyneinä joulupöydässä kalkkunarullamme äärellä... :)

KIITOS KAIKILLE TEILLE IHANAAKIN IHANIMMILLE ASIAKKAILLENI! Tämä ei olisi mitään ilman teitä. Unelma omasta liikkeestä lähti teistä ja on edelleen teissä. On ollut ilo pakata lahjoja, sytytellä kynttilöitä, tunnelmoida itsekin liikkeessä teidän kanssanne. Ja joskus kun olen ollut väsynyt, olen saanut valtavasti virtaa juuri siihen hetkeen tulleista piristävistä ihmisistä -siis teistä.

Toivonkin nyt Sinulle:
HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA sekä SIUNAUKSELLISTA TULEVAA VUOTTA! -Tanja

1.12.2010

- Äiti, millä kirjaimella tää "Kaivoskoneita" alkaa?, kuuluu keittiöstä. - Kuuntele, minkä kirjaimen ääni sanassa ensimmäiseksi kuuluu, vastaan tietokoneelta työhuoneesta. - Kkkk... k-kirjaimen!

Siellä eskarilaiseni pusertaa hengentuotettaan Joulupukille ja on jaksanut koko pitkän päivän keskittyä miettimiseen ja erilaisten lelujen ominaisuuksien ja tätä kautta haluttavuusarvon laskemiseen. Samalla kynän ja haaveiden yhteistyön seurauksena touhukas käsi raapustaa paperille koukeroisia kirjaimia ja hassuja sanamuotoja. - KÄRKKÄISELT MAXUS DRAGO, päättyy kirje muutamien mielitoiveiden jälkeen. Minua huvittaa.

- Voi kun tuo sadun maailma voisi jatkua aina, ajattelen. Ettei tarvitsisi koskaan kasvaa kylmään realismiin, tulla kuivaksi ja kankeaksi, katkeraksi tai epäileväiseksi. Että olisi aina itsestään selvää, että kaikki menee hienosti ja että "pukki tuo aina kaiken" ja että kaiken voi luoda vain unelmoimalla.

Päätän jälleen kerran ottaa mallia eskarilaisestani; oppia takaisin kykyyn olla läsnä 100 % kulloisessakin hetkessä ja oppia lisäämään pontevaa uskoa elämään. Kun uskoo saavansa kaiken, saa. Oman mielen rajallisuus helposti vain asettuu vastahankaan. Mielenkiintoista on huomata, että kun mielen hiljentää esim. rauhoittuessaan, sen takaa kuuluu sielun syvä ääni, jolla ei missään hetkessä ole mitään hätää, kiirettä tms. Vain mieli hötkyilee, hätäilee, huolehtii jne. jne.

Joulupuoti navetassa tuo lämpimän olon. Siellä en murehdi, kun laitan kauniita tavaroita esille. En murehdi silloinkaan, kun kohtaan tai hoidan jotain ihmistä. Samanlaisen olotilan kun saisi koko pakettiin; kaikkiin niihin haasteellisiin hetkiin, joita uudehko ammattinimikkeeni tarjoaa. Tehdessään paljon työtä, voisi vain luottaa ja tietää, että tämä määrä on juuri riittävästi, että on aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja että kaikki laskut tulevat aina maksetuiksi tavalla tai toisella... Kieltämättä "yrittämisestä" tässä on kysymys. Mieli kun vielä sallisi ajatuksen, ettei tarvitse "yrittää" niin kovin paljon, vaan voisi vain "sallia" kaiken tapahtua.

- Sallin siis tuon kaiken tapahtua... ainakin pikkuhiljaa yritän oppia keveyttä... öö... viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi ammattiryhmä on perustettu; Sallijat. Silloin myös Puuterivillan kassatädin uusin titteli antaisi tilaa rentoutua ja lakata huolehtimasta. Ja sitten kun tuo titteli virallisesti paukahtaa käyntikorttiini, nöyrästi kumartakaa tai ainakin niiatkaa tavatessanne noinkin korkea-arvoista uraäitiä, please. ;) :) :)

Niin ja joulu sen kun lähestyy. Kotona se näkyy vasta yhden punaraitaisen peiton verran. Ehkä menenkin fiilistelemään puodin puolelle aatoksi. ;)