Joskus tuntuisi helpommalle sulkea silmänsä.
Ummistaa itsensä koko ulkomaailmalta.
Nukkua kuin pojan peittämä unipupu.
Toisaalta tuntuu sille, että juuri nukkumisen vuoksi meitä herätellään.
Katsomaan totuutta omasta elämästämme ja itsestämme.
Ruususen uni on totta vain silloin, jos Ruusunen oikeasti elää sen todeksi. Sydämensä kyllyydestä.
Lakkaa odottamasta, että joku toinen tulee ja korjaa sadon, tekee olon hyväksi, tuo viihdykettä.
Ripustaudumme helposti johonkin sellaiseen, mikä ei palvele meitä. Tai oikeastaan palvelee, mikäli tiedostamme siihen liittyvät puolet. Tarkoitan, että heitämme turhan usein roskakoppaan sellaista, mitä ei ole lajiteltu, katsottu riittävän tarkasti ja tunnustettu omaksi kuin isätöntä lasta.
Tahdomme olla tehokkaita.
Täyttyä toiminnasta.
Kiireestä. Saavuttaa kaiken hauskan. Heti.
Mieluummin vielä nopeammin.
Kuuntelemme olevinaan itseämme. Joskus se on turhautuneen mielemme ääni, joka haluaa saada jotain uutta, jotta ei tarvitsisi mennä vielä syvemmälle. Esimerkiksi oikeasti tuntea pysähtymistä. Sitä, ettei ole määritettä sen välillä, mitä t-e-k-e-e ja o-n.
Minä olen aika ajoin kiertänyt vimmaisena kehää. Odottanut, että tulee joku, joka pelastaa. Keksii kivaa tekemistä. Antaa minulle arvon. Olemassaolon tarkoituksen. Syytin miestä. Tylsä tyyppi.
Äkäilin lapselle. Ärsyttävä tenava.
Tekivät elämästäni ankean.
En taaskaan tiennyt, mikä on tarkoitukseni.
Loppuelämäksi.
Pitäisikö jättää kaikki, myydä viimeinen alba ja lähteä auttamaan köyhiä Afrikkaan?
Työmaata on tarjolla huomattavasti lähempänäkin.
Pitää muuttaa yksinkertaisesti asennetta.
Kiivetä kalliolle.
Heiluttaa naapurille.
Ajaa pyörällä vimmaisesti.
Huitoa pois kärpäset.
Ihastua ikihyväksi mainospostiin.
Olla välittämättä savesta lenkkareissa.
Elää.
Ja vasta vähän myöhemmin kysyä uudelleen.
Mitä näen kalliolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti