Sain eräänä päivänä perheen nuorelta isännältä kimpun kukkia.Kukkavarret tursusivat multaisista käsistä ja into kerätä äipälle estetiikkaa sotki osan kimpussa nurin perin. Minua liikutti. Kiireisenä tyrkkäsin komistuksen portaalle kastelukannuun ajatuksena siirtää se siitä "paremmalla ajalla, hetken kuluttua" maljaan ja veteen.
Epäonnistuin.
Kelvoton äiti!
Hyvittelin omaa tuntoani ottamalla kuvan rakkaudella annetuista luonnon antimista. Estetiikkaa.
Ehkä minulle voi antaa vain kiviä.
Niitä en saa nujerrettua edes kiireen tekosyyn takia.
Kerään ja rakastan kiviä, varsinkin erityisen kauniita, pyöreitä sellaisia. Toki kaikissa kivissä on jotain alkukantaisen ihanaa, hyvää ja kestävää, kerroksellista, aitoa. Kiven päällä seisomme ja sen alle maallinen kulkuneuvomme haudataan.
Rakas puolisoni on vuosien saatossa tuonut peltotöissään löytämiään kivikaunokaisia tuliaisiksi. Pyöreitä ja upeita, sydämen mallisia; iso, keskikokoinen ja pieni... Puodin ovistoppariksi palkkasin yhden. Onkin kuuliainen ja hiljainen työntekijä. Eikä peri suuria tippejäkään sisään pyrkiviltä asiakkailta. Ja on vielä halvempi, kuin mieheni. Edes suklaat eivät kulu.
Hurraa! Taloudellista. Ja nerokasta. Hyvä minä. :)
Liikkeeseen on myös tullut kesä. Ja uusia huonekaluja. Yksi namin vihreä peltikaappikin vaati päästä meille. Ja tokihan hänet majoitan mielelläni, vaikka onkin kauppamatkustaja, lähtee milloin tahansa uuteen osoitteeseen. Hyvä niin.Kiinnyn kyllä vieläkin ihan liikaa.
Ehkä kymmenen vuoden päästä osaan antaa kaiken vain virrata kauttani. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti