Tiedättehän tunteen, kun olo on kuin metallikaapin oveen jäätyneellä lepakolla? Kun ei enää aikansa räpisteltyään löydy puhtia tehdä mitään, vaan ainoastaan vain roikkuu laihasti hengittäen? Kun on huono päivä ja haluaisi linnoittautua heti aamusta sänkyyn peittonsa sisään ja jäädä sinne mieli mustana murjottamaan?
Minäpä pääsin leikkimään lepakkoa. Syväjäädytin itseni lenneltyäni ensin sinne ja tänne ja lopulta päin seinää. Tuli siis aamu, että ei huvittanut yhtään mikään. Ei sitten niin mikään. Onnellinen se maailma, jonka ydinohjusten lähtölaukaisin ei ollut minun harteillani. Ampu olisi tullut. Väen vängällä.
Ketutuksen kukoistaessa, kiitettävän valppaana ollut sisäinen Marttani tarttui tuolloinkin tehokkaasti toimeen kannustaen: -Ylös siitä valittaja! Täällä eivät laiskat elä, yrittäjistä nyt puhumattakaan! Sinusta ei ole mihinkään! Miten ihmeessä kuvittelit pystyväsi johonkin...
Kiittelin siis lentävästi itseäni, kun velloin noissa varsin matalissa energioissa. Oli tullut hetki katsoa totuutta silmiin. Sitä että olin ottanut varsin ison projektin yksinäni vietäväksi. Sitä, että se ei tarjonnut minulle hengähdysaikaa, ellen vain yksinkertaisesti jättäisi jotain tekemättä. Sitä, että mikään työ ei voi olla koko elämä. Ei edes kaupan tätinä oleminen.
Huomasin myös häpeäväni näitä kielteisiä tunteita. Ne olisi ollut mukavuussyistä huomattavasti miellyttävämpi paketoida kauniisiin kääreisiin ja työntää jollekin varastohyllylle pois näköpiiristä. Mutta olen luvannut itselleni katsoa totuutta silmiin itsessäni. Ja opetella olemaan minä. Itkeä tirauttaa "vääriin kohtiin" ja nauraa hohottaa merimiesnaurun herkkään hetkeen - jos tuntuu sille. Sellainen minä olen. Merimies. Herkkä vanamo metsässä. Sammal ja kultapiisku. Purjo ja peruna. Tähti ja taivas. Lankku ja naulain.
Ja kaupantäti kesän kynnyksellä 10.5. alkaen taas uudelleen. :) Mahtavaa kevättä myös Sinulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti