En aio aloittaa pahoittelemalla vierähtänyttä aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin... olen nimittäin jatkanut opiskelua elämän saralla; on aika laskea omien suoritustensa lisäksi saavuttamansa fiilikset. Ymmärsin tuossa, että we are human being, not human doing... Mietin, että olen pitkin elämääni nukahtanut illalla tyytyväisenä s-u-o-r-i-t-e-t-t-u-i-h-i-n tehtäviin tai vastaavasti tyytymättömänä siihen, etten kyennyt tai jaksanut enempää... Nyt käyn levolle tyytyväisenä siihen, että olen olemassa, elän, hengitän ja tahdon tehdä työtä sen eteen, että hyväksyn ja rakastan itseäni jokaisena hetkenä. Tajusin aikaisemmin arvottavani itseni siis pääosin tekemisteni kautta. Samalla tietyllä tavalla myös saavutusteni kautta. Kenelle pädin? Itselleni. En ollut olemassa "kotiäitinä" tai sohvaperunana. Sellainen olemassaolo oli täysin yhdentekevää; piti olla jotain ollakseen jotain. Ja silti sama tyhjyys.
Käänsin siis kelkkani taas kerran. Nyt olen olemassa. Hengittäen. Nauttien. Iloiten. Mitä muuta on hyvä olemassa olo? Pitkä tie tähän on kyllä pitänyt tarpoa, sen sanon. Ei riittänyt pari hyvää teosta aiheesta. Ei ystävän neuvot, miehen viisaista puheista puhumattakaan. Piti oikein maailmankaikkeuden ottaa kädestä ja vääntää. Katso pahvi, etkö tajua ja näe!
Pahvi katsoi ja huomasi, että kaikki on loistavasti ja hyvin. Kun annoin tilaa levolle ja samalla antauduin virtaan, huomasin olevani opena taas kouluissa, tekeväni energiahoitoja yhä enenevässä määrin ja vetäväni henkisen kasvun kursseja. Ope, joka on yksi oppilaista. Samalla viivalla ihmettelemässä elämää. Mahtavan palkitsevaa nähdä niin lapsen kuin nuoren tai jo aikuiseksi ehtineen kasvu ja kehitys! Samalla oma itse on koko ajan hellästi ruuvipenkissä hiottavana ja muotoiltavana!
Puodin puolelle kevät saapuu pikku hiljaa. Navetan kattolankut ovat sen verran haristuneet oltuaan koko talven lämmössä, että hurja määrä sahanpurun ja hiekan jyväsiä on päässyt varisemaan liikkeeseen niiden raoista. Tartun tänään ilolla imuriin ja ahkeroin nuo viheliäisyydet pois päiväjärjestyksestä, ainakin hetkeksi. Sisäinen marttani saa rauhassa sekin opetella lempeyttä ja armollisempaa otetta. Mitä sitä stressaamaan sahanpuruista. Niitähän on omasta takaa muutenkin aika lähellä. Arvaatko missä?
Ja laatu ei ainakaan imuroimalla parane, paikan vaihdosta en menisi siitäkään takuuseen... ;)
Nähdään taas! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti