- Äiti, millä kirjaimella tää "Kaivoskoneita" alkaa?, kuuluu keittiöstä. - Kuuntele, minkä kirjaimen ääni sanassa ensimmäiseksi kuuluu, vastaan tietokoneelta työhuoneesta. - Kkkk... k-kirjaimen!
Siellä eskarilaiseni pusertaa hengentuotettaan Joulupukille ja on jaksanut koko pitkän päivän keskittyä miettimiseen ja erilaisten lelujen ominaisuuksien ja tätä kautta haluttavuusarvon laskemiseen. Samalla kynän ja haaveiden yhteistyön seurauksena touhukas käsi raapustaa paperille koukeroisia kirjaimia ja hassuja sanamuotoja. - KÄRKKÄISELT MAXUS DRAGO, päättyy kirje muutamien mielitoiveiden jälkeen. Minua huvittaa.
- Voi kun tuo sadun maailma voisi jatkua aina, ajattelen. Ettei tarvitsisi koskaan kasvaa kylmään realismiin, tulla kuivaksi ja kankeaksi, katkeraksi tai epäileväiseksi. Että olisi aina itsestään selvää, että kaikki menee hienosti ja että "pukki tuo aina kaiken" ja että kaiken voi luoda vain unelmoimalla.
Päätän jälleen kerran ottaa mallia eskarilaisestani; oppia takaisin kykyyn olla läsnä 100 % kulloisessakin hetkessä ja oppia lisäämään pontevaa uskoa elämään. Kun uskoo saavansa kaiken, saa. Oman mielen rajallisuus helposti vain asettuu vastahankaan. Mielenkiintoista on huomata, että kun mielen hiljentää esim. rauhoittuessaan, sen takaa kuuluu sielun syvä ääni, jolla ei missään hetkessä ole mitään hätää, kiirettä tms. Vain mieli hötkyilee, hätäilee, huolehtii jne. jne.
Joulupuoti navetassa tuo lämpimän olon. Siellä en murehdi, kun laitan kauniita tavaroita esille. En murehdi silloinkaan, kun kohtaan tai hoidan jotain ihmistä. Samanlaisen olotilan kun saisi koko pakettiin; kaikkiin niihin haasteellisiin hetkiin, joita uudehko ammattinimikkeeni tarjoaa. Tehdessään paljon työtä, voisi vain luottaa ja tietää, että tämä määrä on juuri riittävästi, että on aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja että kaikki laskut tulevat aina maksetuiksi tavalla tai toisella... Kieltämättä "yrittämisestä" tässä on kysymys. Mieli kun vielä sallisi ajatuksen, ettei tarvitse "yrittää" niin kovin paljon, vaan voisi vain "sallia" kaiken tapahtua.
- Sallin siis tuon kaiken tapahtua... ainakin pikkuhiljaa yritän oppia keveyttä... öö... viimeistään siinä vaiheessa, kun uusi ammattiryhmä on perustettu; Sallijat. Silloin myös Puuterivillan kassatädin uusin titteli antaisi tilaa rentoutua ja lakata huolehtimasta. Ja sitten kun tuo titteli virallisesti paukahtaa käyntikorttiini, nöyrästi kumartakaa tai ainakin niiatkaa tavatessanne noinkin korkea-arvoista uraäitiä, please. ;) :) :)
Niin ja joulu sen kun lähestyy. Kotona se näkyy vasta yhden punaraitaisen peiton verran. Ehkä menenkin fiilistelemään puodin puolelle aatoksi. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti