8. lokakuuta 2010

8.10.2010

Mitäpä jos heti alkuun, ennen kuin ehdin hönkäillä tämän enempää, kiittäisin. Tämä sydämellinen kiitos lähtee nyt kaikille teille, jotka ilahdutitte meitä vierailullanne puodissa Ihanana Naisten Päivänä (enkä todellakaan rajaa kiitosta pois teiltä muiltakaan, jotka olette käyneet jossain kohtaa tai ehkä suunnittelette lähtöä tännepäin... :) )!! Lempeä ja iloinen tunnelma syntyi juuri teistä. Mieheni kanssa vielä iltasydämelläkin tuossa muistelimme iloisia kohtaamisia ja aurinkoista fiilistä. Ihan kuin olisimme saaneet läheisiä vieraita pöydän ympärille rupattelemaan kuulumisia kunkin elämästä ja silti lähes kaikki olivat toisilleen tuntemattomia. Tässä nähdään juuri se, miten meitä kaikkia yhdistää loppujen lopuksi aivan samat asiat.

Minä sain kunnian sulkeutua vanhaan sikalaan (kesäkahvila oli nyt hoitotilana) tekemään hoitoja ja tuomaan viestiä enkeleiltä, joten käväisin vain hetkittäin puodin puolella nuuskimassa tunnelmaa. Sikalassa ja vanhassa kanalassa tehdyt hoidot pysäyttivät jälleen kerran elämän syvimpien ihmeiden ja suurenmoisuuden äärelle. Syvä kiitollisuus ja nöyryys sen kun kasvavat sydämessä...


Huomasin taas myös tuon tapahtuman myötä, että nautin valtavasti ihmisten tuomasta "sorinasta". Nyt, kun erittäin hiljainen syyskuu on takana, voin vain todeta, että tunnelma syyskuisena iltana yksinäni puodissa oli kuin jatkuvasti oharin tehneiden vieraiden jälkeen: pöytä katettuna, kynttilät sytytettyinä, leipomukset uunissa tuoksuen, kiirehdit avaamaan ovea ja kukaan ei koskaan saavukaan. Noissa hetkissä on aina toki siunauksensa, kuten kaikessa aina; mm. se, että pääsee kasvotusten oman itsensä ja vaikkapa sisällä piilevien pelkojensa kanssa. Mitä jos tämä kaikki onkin vain maailmakaikkeuden syvää pilaa? Mitä jos olen sittenkin liian kaukana kaikesta? Mitä jos tavarat eivät olekaan oikeastaan yhtään kivoja kenenkään muun mielestä? Liian kalliita? Liian vähän? Liian paljon? Mitä jos...? Mitä ...?

Pelot ovat loistavia ilmaisijoita, kuin heijastimia pimeässä näyttämässä, että tuossa kohdassa olisi vielä luottamuksella, rohkeudella, rakkaudella ja vaikkapa kärsivällisyydellä sanomisensa sanottavanaan. Kasvaminenhan on loppujen lopuksi juuri noiden puoliensa katsomista ja sitten irti päästämistä. Voin aina valita, elänkö pelon karvas maku suussani vaiko rakkauden voima suonissani, omassa voimassani - ja tiedän kyllä, kumman haluan antaa voittaa. :)

Ei kommentteja: