4. maaliskuuta 2013

Joogaa



Taloutemme on hiljentynyt.

Vain Kylli Kukk on purjentinut vieraakseni ja kehottaa minua hengittämään syvään ja rentoutumaan. Hän selvästi nauttii, kun takareiteni ovat pingahtamaisillaan sukkahousuistaan. Paljastuu siis, että olen aina tuntenut vetoa myös sadisteihin.

Tätä ennen olen ottanut itseäni tukevasti niskasta, googlettanut paikalliset joogaryhmät, kysellyt kirjastosta aiheesta dvd:tä, heivannut miehen metelöimästä ja vastaanottanut intomielisen pojan vierelleni henkiseksi tueksi kynnykselle kohti sisäistä rauhaa.

Sitäkin aikaisemmin tulehduskipu hiipi olkavarteeni ja toisen jalan päkiään. Mieleeni muistui liiankin hyvin ajat, jolloin kökötin liikuntakyvyttömänä kotisohvalla ja tarvoin tuskallista elämää päivästä toiseen. Olin siis taas laiminlyönyt itseäni, suoristanut ruokavaliota ja antautunut happaman kehon valtaan. Ehkä jopa äitini perintönä fibromyalgia kolkutteli ovella. Pari päivää velloin syvissä vesissä ja mietin, mitä tästä tulisi oppia ja miten nousta.

Sitten voimaannuin ja perustin oman joogaryhmän itselleni olohuoneemme lattialle. Eipähän pääsisi väsynyt ego ainakaan sen takia jättäytymään pois ohjatuilta ryhmätunneilta, että lähimmät sijaitsivat valovuoden tai ainakin neljänkymmenen kilometrin päässä.


Kun minä aukaisin rintakehää aurinkotervehdykseen, poika pumppasi rivakasti vatsalihaksiaan. Turha hempeily ja kiireettömyys olivat vähällä pilata miehekkään harjoituksen.

Vaikka en voikaan könytä kaikkia liikkeitä polvillani, teen minkä pystyn ja totean, miten mieleni on kehon venymisen ja hengittelyn myötä tyyni. Tästä on siis kyse elämässäkin; hengityksen, kehon liikkeiden ja energian virtaavuudesta, saumattomasta, keskittyneestä yhteistyöstä. Vastustamattomuudesta.


Siitä, että uskoo ja luottaa vaikeiltakin tuntuvissa hetkissä, että kaikki järjestyy.
Että on kannateltu ja tulee saamaan apua juuri oikeaan aikaan. -Kuten minä silloin, kun en kivuiltani päässyt liikkeelle, poika käskytti minut potkukelkkansa kyytiin, sai nauramaan ja elämänvoiman voittamaan.

Kivusta muotoutuikin loppujen lopuksi uuden löytämisen ilo.

Ja ajatella, jos joskus takareiteni lakkaavat kimpoilemasta nekin.

2 kommenttia:

maria kirjoitti...

Vastustan kaikkea ohjattua ja sääntöliikuntaa. Intuitiivinen on kaikkein parasta, kaunista musiikkia silmät kiinni ja antaa vain mennä :) se on parasta. Ihanaa naistenpäivää :) Puss

Kultsin kämppä kirjoitti...

Yksi joogan haasteista onkin taito sulkea kaikki ulkomaailman pörräys mielen ulkopuolelle. Vatsalihaspumppaajan seura onkin siis täydellinen treenikaveri juurikin tähän tarkoitukseen!