Perheemme mallista oppija muutama vuosi sitten. Yksikään vaihe mistään huippumielenkiintoisesta rakennetaanjotainotetaanteknisiäapuvälineitä ei mennyt hukkaan.
Minäkin olen mallista oppija.
Matkin itseäni.
Joskus se tuntuu todella tympäisevältä ja turhalta touhulta. Mutta heti, kun lakkaan näin tekemästä, erkaannun itsestäni ja mikään ei tunnu samalta. Pitää imitoida uskollisesti ja joka hetki kuin Jope Ruonansuu konsanaan. Tauotta.
Komiikasta en aina ole niin varma. Mutta varmaa on se, että itselleen rehellisenä pysyminen, omien ajatustensa ja uskomustensa puhdistaminen käy välillä työstä. Mutta sitten koittaa hetki, jolloin oikeasti tuntee astuneensa askeleen eteenpäin. Että jokin haava onkin esimerkiksi umpeutunut ja arpikin hävinnyt. Siitähän henkisyydessä on osaltaan kyse; laastaroinnista. Haavojen parantamisesta rakkauden voimin.
Olen hiljaisesti kuiskutellut kosmokseen haaveitani opettamisesta ja kouluttajaksi ryhtymisestä. Jätin asian taivaisten assareideni hoidettavaksi ja jäin kuulostelemaan, milloin olisi oikea aika oman itseni kannalta.
Ovat kyllä ahkeraa väkeä täytyy sanoa. Pistivät nimittäin töpinäksi.
Pitää olla varuillaan, mitä tilaa.
Että on pokkaa sitten lunastaa tilauksensa.
Minulla on nyt tiedossa koulutusta. Siis siinä roolissa, että voin siirtää jotain oppimaani enkelien avustamana toisille. Hieno rooli, josta olen valtaisan kiitollinen.
On aina uskomatonta nähdä jonkun aukeavan itselleen ja elämälleen. Kun turhat kahleet ropisevat ympäriltä kuin betoni hakun alla. Ja tuo hakku on silti huomattavasti lempeämpää jälkeä jättävä rakkauden hakku. Hah, olisin tuhahtanut vielä jokunen vuosi sitten. Näin me kasvamme ja muutumme. Onneksi.
Haluan oppia koko ajan imitoimaan lisää. Itseäni. Elämää. Ja oikeastaan olla aidosti rakkautta. Ilman imitointia.
Ja lupaan harjoitella edelleen ahkerasti. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti