Keppihevosena

Pari päivää sitten sain kunnian todistaa uuden elämän syntymistä Takalan tilalla.

Puuterivillan sisustusliikeaikoina myynnissä olleet ja sittemmin liian pieniksi peseytyneet villasukat alkoivat hirnahdella ja järsiä kärsimättöminä paikkoja. Ymmärsin, että synnytyksen aika oli koittanut.

Kutsuin kummityttöni kätilöksi auttamaan tulokkaat maailmaan.
Kivuttomasti Martat parsivat harjat ja huippukirurgiset silmäsiirrännäiset.

Keppihevosvauvat, uusi elämä.

Saman uuden elämän kutsun tunnen myös itse, kuten myös monet asiakkaistanikin. Pitkä etsimisen matka on väsyttänyt meidät. Eikä ole mitään mieltä aina vain etsiä.

Perillä oleminenhan eliminoituu tällöin koko ajan.

Niin kauan, kun luulee olevansa yhtä muodon maailman kanssa; määrittelee itsensä elämänsä sisällön perusteella; iän, terveyden, ihmissuhteiden, työn, raha-asioiden, asuinpaikan jne. kautta, jää vaillinaiseksi ja tyhjäksi. Samalla luo kärsimystä tavalla tai toisella, koska mieli on rakentunut auvoisuuden ja yhtäkkisen synkkyyden prinsiippien, vastakohtien maailmasta. Sen tärkein tehtävä on säilyttää oma olemassaolonsa ja luoda jos jonkinlaisia kommervenkkejä turvatakseen oma roolinsa vertailun, pelkojen, riittämättömyyden, tarpeiden jne. kautta. Tällöin elämän ulkoisiin asioihin samaistuva ihminen elää jatkuvassa tunnemaaston ailahtelun tilassa, etsii ja pakenee yhtä aikaa.

Sisäinen tyhjyys on vallitseva olotila kuin keppihevosella konsanaan ennen vanutäytteen survomista.

Ajattelemme "minun elämäni" -tyyppisesti ja viittamme elämään, joka meillä on sen sijaan, että olisimme tuo elämä. Luulemme olevamme tanssijoita, mutta tosiasiassa olemme tanssi, jonka elämä tanssii.

Saatamme koko ikämme etsiä tietoa itsestämme ja kuvitella tämän tietämisen tuovan sisäistä rauhaa ja tasapainoa.

Itsensä tunteminen on kuitenkin eri asia kuin tietäminen. Tunteminen on olemista, tietäminen ajattelua, siis samaa mielen vispausta kuin mikä muu tahansa häilyvä asia, epätosi. Hyvä uutinen asiassa on se, että mikään uni ei kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa meistä jokainen alkaa herätä.

Ja silloin keppihevosista on kuoriutunut todellisia, uljaita ratsuja, eikä mikään ikinä voi häiritä niiden huikeaa laukkaa, sisäistä hymyä ja rauhaa. :)

Kesäleikkejä

Taidamme yhä elää liskoaikaa.

Päättelin sen paitsi siitä, että mökkimme entinen saunakauha antautui uudelle elämäntehtävälleen vesiliskoille suunnatulla B&B-tyyppisellä palvelullaan, niin myös tutkimuksista, joissa todetaan, että aivoistamme aktivoituu herkimmin ns. liskoaivot ainakin silloin, kun perustarpeemme ovat kyseessä tai uhattuina.

Tarvitsemme siis riittävästi lepoa, ruokaa, juomaa, läheisyyttä, hyväksyntää jne. Stressireaktio painaa päälle, jos jokin tarve jää huomioimatta, näkemättä tai elämme ristiriidassa oman arvomaailmamme kanssa. Tällöin alkukantainen voima selviytyä nostaa päätään ja hyökkäämme, hyydymme tai pakenemme.

Nämä liskot pääsivät ohi virtaavan ojapuron hoiviin takaisin vapauteen, koska käskytin rakasta jälkeläistäni kunnioittamaan luonnon otuksia ja niiden roolia luontoäidin palapelissä.

Liskot olivat onneksi kuitenkin tehtävänsä tehneet; täyttäneet perheen sammakkotaskun saalistusvietin, kammoksuttaneet perheen äidin mielenrauhaa kesken hyvin tärkeän auringonottamismeditaation ja nostaneet Kotkan Maretariumin intendentin innosta vipattavia viiksikarvoja kyseltyäni otuksista ja niiden asumisoikeudesta uimalammessamme. Intendentti oli selvästi oikeuden puolustusasianajajan kätyri kiiteltyään tarjoamastamme ylihyvästä lisääntymispaikasta luonnon keskellä.

Niin tai näin, elämämme taitaa olla melkoista luikerrusta, hiekanjyviä ja saunakauhoja. Vesiroiskeiltakaan emme välty, mutta onneksi aurinko aina lopulta kuivattaa ja voimme ehkä antautua nauttimaan (liskojen!) lisääntymispaikasta kesäillan pehmeän valon ja lämmön suojissa. :)

Ps. Olan Extra-lehden toukokuisen jutun Puuterivillasta pääset lukemaan tästä: