3.8.2011

Suurin haaveeni viime vuosien aikana on ollut "ihmisten koskettaminen".

Aloitin puodinkin pidon tavoitteenani luoda omalta osaltani hyvää mieltä kiireisille kanssakulkijoille. Toivoin voivani välittää edes jollekin hippusen hyvää oloa.


Sitten unelmani omasta puodista toteutui.

Ja se ryökäle halusi väen vängällä raahata mukanaan Arki-nimisen kamunsa bunkkaamaan navettani suojiin.


En tiennyt, että Arki oli hyvin vaativa kaveri; Sille eivät riittäneet mitkään tavanomaiset kesytysmenetelmät, eivät hienot saatelauseet tai tavoitebarometrit. Se vaikeroi valvottuaan liian kovalla patjalla, valitti raskaista taakoista ja jatkuvasta kiireestä. Sitä ei miellyttänyt taloudellinen epävarmuus, eikä se jaksanut seisoa puodissa kellon ympäri päivästä toiseen.

Selitin sille, miten tärkeää tämä kaikki minulle on ja ettei sen pitäisi tulla ja tuhota koko hienoa kuviota, jonka olin niin suurella työllä ja vaivalla rakentanut -"Pilvilinnat ihmisten koskettamisesta".
Arki nauroi päin näköä. "Koskettavaa", se sanoi ivallisesti, "päätit sitten naulata itsesi hienon teesisi kanssa."

Halusin tehdä yhteistyötä. Palaveerasimme Arjen, sisäisen Marttani sekä muiden asianosaisten kanssa.
Aikansa siinä huusivat yhteen ääneen, kunnes sallin hiljaisimman ja samaan aikaan voimakkaimman äänen kuulua; en kokenut intohimoa tavaroihin, vaan ihmisiin!
Sekä Martta että Arki nyrjäyttivät leukaperänsä. Häh?

Olen vääntänyt varsin raskasta kampea hampaat irvessä, rakentanut ikään kuin kulissia todelliselle tavoitteelle. Ihmisten auttaminen on suurin intohimoni.

Puoti sulkee ovensa kesän jälkeen. Sisustuspuoti.
Sitä ennen alet ja Ihana Naisten Päivä. Sitten toivottavasti hoitoasiakkaita. Ja kohtaamisia. Ja...?

Mihin minua johdatetaan?

Haluan nähdä.

Jatkan blogia. Ja KIITÄN. Sydämelliset kiitokset kohtaamisista.
Ne ovat ainutlaatuisia.

- Kuten sinäkin. :)

19.7.2011

Pihapiiristämme löytyy Eemelin verstaita. Isomman ja pienemmän miehen.

Miehet kuulemma tarvitsevat oman tilansa.

Nuoremman isännän verstaassa vierailevat aina välillä myös puotiin vierailulle tulevat lapset.
Olen antanut kasan äidin järkeviä ja tiukkapipoisia ohjeita; pitää olla kohtelias ja ystävällinen, ei saa viedä heitä vaarallisiin paikkoihin, eikä ketään saa k-a-s-t-e-l-l-a, (siitäkään huolimatta, että vieraat lapsukaiset "h-a-l-u-a-i-s-i-v-a-t tulla kastelluiksi", kuten eräänä aurinkoisena päivänä rakas Eemelini asian huomaavaisesti oli toimittanut. ;))

Olen oppinut, että "pojat ovat poikia", vaikka aikanaan ärsyynnyin kommentista ja ihmettelin moista sovinistista vapautusta kaksilahkeisille.

Annoin periksi.

Vain rakastan.

Poikani on alkanut hokea että "Lopeta äiti puoti, sitten olisit enemmän mun kanssa".

Mitä tuohon voi sanoa?

Mikä on tärkeintä?

Pysähdyin. Pohdin.
Asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Vai ovatko?
Lapsi näkee.

Mihin on kadonnut leppoisa oleminen? Mihin huolettomuus ja vapaus, vapaa-aika? Missä kohtaa e-h-d-i-n?
Milloin tulee unelmani "kliimaksi"? Onko se jo nähty vai piilotteleeko jossain harhojen maailman laidalla? Mitä haluan elämältäni? Miten löytää paras mahdollinen ratkaisu?

Muutosvoima on astunut elämääni.
Otan vastaan, mitä se minulle tarjoaa, vaikka en vielä t-i-e-d-ä.
:)